keskiviikko 29. helmikuuta 2012






Ilmeikäs on tuo meidän tyttö.
Eilen oli isän kanssa iltapesulla.
Hyvä viikonloppu takana.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Valto



Tänään katsoessamme tyttömme touhuja mieheni totesi että miten kivaa olisi ollut jos Valtokin olisi päässyt mukaan meidän leikkeihin. Kuinka kivaa olisi ollut seurata näiden kahden matkaa, tutustumassa toisiinsa.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Lähtö naistenklinikalle 13.1.2012

Torstai iltana nukkumaan mennessäni huomaan ihan pienen hetken ajattelevani että masussani on ollut ehkä hiukan hiljaisempaa tänään. Sen enempää sitä miettimättä rupean nukkumaan. Herään kuitenkin yöllä ja tunnen oloni jotenkin erilaiseksi. Ihan kuin enään en olisikaan raskaana. Aloitan liikkeiden seurannan ja huomaan että mitään ei tunnu. Käyn jääkaapilla juomassa mehua ja menen takaisin sänkyyn. Yritän saada kontaktia masuasukkiini, heilutan käsilläni mahaa, vaihdan asentoa kyljeltä kyljelle. Mitään ei tunnu, ei sitten mitään. On kulunut vajaa tunti ja päätän soittaa huolestani miehelleni. Sanon että kaikki on varmaan ihan hyvin mutta en jostain syystä tunne liikkeitä. Kerron myös että minulla on jotenkin erilainen olo. Mieheni kysyy, haluanko että hän tulee heti kotiin? Sanon, tee miten haluat, uskon että vielä ei kuitenkaan ole mikään tulipalo kiire. Lopetamme puhelun. Jään miettimään mitä tekisin. Päätän mennä nettiin katsomaan, mitä siellä sanotaan vauvan liikkeiden seurannasta ja miten niitä liikkeitä pitää tuntea. Mieheni soittaa ja kertoo, olen lähtenyt pois töistä ja olen tulossa kotiin. Huomaan ajattelevani että nyt tämä vasta noloksi menee jos tämä onkin väärä hälytys ja mitään huolta ei oikeasti olekkaan. Kello on nyt n. puoliviisi aamulla ja miehelläni olisi ollut enään puolitoista tuntia työaikaa jaljellä.

Mieheni tuli kotiin, halattiin ja mietimme että mitä meidän pitää nyt tehdä. Mieheni päätti kuunnella mahaani, hän yritti saada kontaktia masuasukkiini. Hän pyysi potkua, nyrkkiä, pyörähdystä mutta mitään ei tullut. Ei pienintäkään liikettä. Mieleeni hiipi ajatus, onkohan masuasukkini voinut kuolla? Työnsin ajatuksen kuitenkin muualle koska olin jutellut aikanani kirurgin kanssa tästä asiasta ja hän sanoi että se olisi äärimmäisen huonoa tuuria tässä vaiheessa kun olemme päässeet jo niin pitkälle raskaudessa. Päätin soittaa naistenklinikalle. Kerroin huoleni ja sain käskyn lähteä tarkistuttamaan tilanne. Kysyin mieheni mukaan ottamisesta ja sieltä todettiin että hyvin voit tulla yksinkin, ihan miten itsestänne tuntuu. 

Päädyimme mieheni kanssa siihen että lähden yksin, koska ei me nyt tähän hätään aleta Vilinalle hoitajaa järkkäämään ja olisi ollut hölmöä lähteä koko jengillä. Repiä nyt hereille kesken unien onnellisesti nukkuvaa lasta. Lähdin ajamaan naikkarille mukanani käsilaukku ja kamera. Oli hyvä ilma ajaa ja muita autoilijoita vähän. Kuvittelin matkalla sairaalaan miten kätilöt nauraa mut pihalle sanoen että nyt tämä hysteerinen mama lähtee takaisin kotiin ja jatkaa elämistä niin kuin ennenkin. Olin rauhallisella tuulella, ajattelin että nyt ei auta etukäteen panikointi. Pystyn ottamaan vastaan vauvan tilan yksinkin. Mieheni kyllä kerkee tulemaan myöhemminkin paikalle jos häntä tarvitaan.

Menin äitiyspoliklinikan pääovista sisään ja sieltä minut vastaanotti kätilö. Hän vei minut huoneeseen missä oli sänky ja siihen minun piti mennä makaamaan. Kätilö laittoi vatsan ympärilleni vyön missä oli kaksi pyöreää lätyskää niistä toinen nauhoitti vauvan sydänäänet ja toinen supistusten voimakkuuden ja pituuden. Tämä vyö oli kiinnitettynä koneeseen joka antaa printin tuloksista. Hän laittoi koneen päälle ja ei kulunut aikaakaan kun vauvan sydämen syke kuului. Se kuulosti ihan samanlaiselta kuin neuvolassakin. Ajattelin että jes nyt pääsen kotiin, ei hätää sykkeet kuuluu. Unohdin hetkeksi liikkumattomuuden. Kätilö kertoo minulle että minun pitää nyt kuitenkin jäädä seurantaan koska edelleenkään liikkeet ei tunnu. Kätilö lähtee pois huoneesta ja sinne mä sitten jäin makaamaan, kädessäni pieni putkilo, minkä päässä oli nappi. Nappia oli määrä painaa jos tuntisin liikkeen. Painan kerran nappia koska tunsin ehkä yhden pienen liikkeen. Olin jotenkin hämilläni, en yhtään tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi ja miten kauan tämä mahdollisesti kestää.

Kätilö palaa huoneeseen, olen ollut sydänkäyrällä vajaan tunnin. Hän kertoo minulle että lääkäri tulee jossain vaiheessa käymään luonani. Kätilö mainitsee työvuoronsa loppuneen ja että kohta tulee toinen kätilö joka jatkaa kanssani. Pian huoneen ovi käy ja sisään tulee nainen kärryn kanssa missä on tarvittavat välineet verinäytteen ottoon. Olen entistä enemmän hämilläni, kysyn naiselta, miksi otat näytteen? Hän ei tiedä syytä. Pian huoneen ovi käy ja sisään tulee uusi kätilö kenet olen jo kerran nähnyt. Hän pahoittelee ettei muistanut mainita minulle tästä verinäytteen ottajasta. Hän halusi sen kaiken varalta ottaa. Jään odottamaan lääkäriä.

Kello on n. yhdeksän aamulla kun lääkäri tulee huoneeseen. Menemme ultraan. Ultrassa ei näy liikkeitä. Kysyn miksi vauva ei liiku? Lääkärikään ei saa selville syytä. Mietimme ja ihmettelemme mitä seuraavaksi. Päädymme että menen toistaiseksi uudestaan sydänkäyrälle ja seurataan tilannetta. Vieläkään en tiennyt mitä tässä tapahtuu. Miehelleni olin aikaisemmin lähettänyt tekstiviestin että ei hätää, sykkeet kuuluu, jään kuitenkin seurattavaksi. Soitellaan.

Puoli yhdentoista aikaan ultrataan uudestaan ja lääkäreitä on nyt kaksi. He miettivät ääneen että miksiköhän vauvaa säästelee liikkeistään. Napanuora virtaukset on ok ja mitään näkyvää selitystä ei ole miksi vauva ei liiku. He alkavat kyselemään syömisistäni ja juomisistani. Olen syönyt viimeksi edellisenä iltana ja aamusta juonut varmaan 5 mukillista mehua. Osan kotona ja osan sairaalassa sydänkäyrällä olon aikana. He miettivät tippaan laittamistani. Ihmettelen ja vastustelen, sanon että pärjään hyvin ilman tippaakin. Tajuan nyt että taidan jäädä ehkä pidemmäksi aikaa tänne sairaalaan. En jotenkin usko että tässä oltaisiin menossa sektioon.

Minut siirretään toiseen huoneeseen. Minut laitetaan tippaan. Kello on nyt n.yksitoista. Kännykkäkin veteli viimeisiään ja laturin tarvekkin tuli. Se onneksi löytyi sairaalasta ja sain sentään soittaa miehelleni ja muutamalle ystävälleni. Soitin miehelleni kertoakseni että olen tipassa ja minä en luultavasti tänään pääse kotiin. Kerron myös että olen hetki sitten saanut takamukseeni vauvan keuhkoja kypsyttävän kortisooni piikin. Sovitaan että mieheni tulee neljän jälkeen moikkaamaan ja hakemaan auton pois.

Kello kahdentoista jälkeen huoneeseen tulee kaksi kätilöä, he alkavat puhumaan tukisukista. Toinen jo mittaa pohjettani kunnes muistan että laukussani saattaa olla ne tukisukat jotka minulle oli annettu viimekäynnillä kun sektiopäivää varattiin. Sieltähän ne laukun pohjalta löytyy. Hyvä minä! Pian ne on jalassani ja huoneeseen tulee lääkäreitä. He katsovat sydänkäyrää ja kukaan ei oikein uskalla sanoa mitään ääneen. Yritän itse rentouttaa tilannetta ja sanon naureskellen että tämä äiti pitää huolen masuasukistaan ja aikoo pitää vauvan masussa vielä muutaman viikon. Mielessäni yritän itselleni selittää että vauvalla on nyt joku pidempi univaihe ja se nukkuu, ei vauvalla ole hätää.

Lääkärit päättävät ultrata vielä kolmannen kerran. Vieläkään ei näy liikkeitä ja minäkään en yhtään ole niitä tuntenut. Lääkärit katselevat sydänkäyrä lappusta mikä on kiinni koneessa. Yksi heistä sanoo että periaatteessa kun tätä kattoo niin se on ihan hyvä mutta mutta.. Yksi lääkäreistä hipoo leukaansa ja puhuu raskauden purusta. Tekisi mieli purkaa tämä raskaus. Minä mietin päässäni että hänelle tämä on raskauden purku, minulle jotain ihan muuta. Yksi lääkäreistä päättää soittaa lastenklinikan puolelle, varmistaakseen sen että tarvittavat lääkärit saadaan ajoissa paikalle jos sektioon lähdetään. Kuulen kuinka kirurgi toivoo että mitä pidempään vauva on masussa sen parempi. Nyt minulle alkaa selviämään että tässä oikeesti voi kohta alkaa tapahtumaan. Soitan miehelleni pikaisesti, yritä tulla mahdollisimman pian.

Kuulen kuinka lääkäri puhuu puhelimessa. Sektioon kahdelta vai neljältä? Mieluummin kahdelta, virka-aikana. Tarvittavat lääkärit ovat vielä talossa. Tämä saa minut epäilevälle kannalle. Epäilen että kannattikohan minun sittenkään tulla tänne jospa olisin vaan jäänyt kotiin ja huomannut illalla että vauva liikkuu taas normaalisti. Vauvalla oli vain joku pidempi univaihe. Nämä ajatukset olivat minun omiani ja itsekeksittyjä, lohdutuksekseni. Eihän vauvat masussa ole yhtä mittaan 10 tuntia liikkumatta. Minulla oli iso tarve pitää vauva masussa, raskausviikkoja on kertynyt 35+3. Päässäni risteilee erilaisia ajatuksia. Nytkö tämä sairaalajakso vauvan kanssa alkaa? Nytkö meidän perhe kasvaa? Miltähän vauva näyttää, onkohan sillä tukkaa? Palaan todellisuuteen. Sektiopäätös on tehty. Sektioon mennään kahdelta.

Soitan miehelleni, sektiopäätös on tehty, nyt on kiire. Kello oli jo yli yhden. Mieheni kertoo että hän yrittää saada siskoltani kyydin ja samalla Vilina jäisi siskoni hoitoon joka myöhemmin sitten veisi Vilinan mummon hoiviin. Lopetamme puhelun, osa lääkäreistä lähtee pois huoneesta ja osa jää sinne. Kerron huolestani että mieheni ei varmaan kerkeä ajoissa paikalle. Todetaan kylmästi että jos ei kerkee niin sitten ei kerkee. Joskus voi näin käydä. Siihen tyydyn. Kysyn vielä tästä sektio päätöksestä. Lääkäri kertoo että sydänkäyrä on liian monotoninen. Käyrän pitäisi olla iloisempi, enemmän heilahduksia ylös ja alas. Kerron myös miten mielessäni ruoskin ja syytän itseäni siitä että nyt lapseni syntyy ennenaikaisesti. Haluan varman vastauksen siitä että tämä sektio päätös on tehty oikein ja oikeaan aikaan. Päässäni piinaa se virka-aikana keskustelu. Lääkäri sanoo että turhaan itseäsi syyttelet. Kukaanhan ei tiedä sitä että mitä olisi tapahtunut jos kotiin olisin jäänyt mutta tosiasia on nyt se että vauvalla ei ole enää masussani hyvä olla ja hänet on parempi saada ulos masustani. Sanoi vielä että on hyvä kun tulit, jokuhan vauvalla on kun hän säästelee liikkeistään. Minua helpottaa hiukan. Loputkin lääkärit lähtee pois huoneesta.

Jään kätilön kanssa kahdestaan huoneeseen. Riisun vaatteet ja minulle puetaan leikkauspaita päälle. Istuudun pyörätuoliin, pyydän kätilöä ottamaan laukustani kameran. Haluan myös puhelimeni mukaan vaikkakin se pitää jo sammuttaa. Nyt olen valmis, lähdemme pois huoneesta kohti leikkaussalia. Mielessäni mietin ehtiiköhän mieheni ajoissa paikalle. Oloni on tilanteeseen nähden käsittämättömän rauhallinen.


perjantai 24. helmikuuta 2012

Gran Canaria









Vuosi sitten olimme Gran Canarialla. Varasimme lennot 4 päivää ennen reissuun lähtöä. Lähdimme jokerilla, joten määränpää ja hotelli selvisi vasta kohteessa. Päädyimme Maspalomas nimiseen paikkaan ja hotelli ei todella ollut mikään 5 tähden hotelli mutta se ei meitä haitannut, kukapa sitä hotellihuoneessa muutenkaan lomaansa viettää. Merenrantakin löytyi muutaman kilometrin päästä. Kuljettiin siellä aika paljon taxilla sekä bussilla. Taxilla matkustaminen oli halpaa.

Kävimme eri paikoissa, Playa del Inglesissä, Playa del Curassa ja Las Palmasissa. Las Palmasissa kävimme shoppailemassa ja vietettiin siellä yksi kokonainen päivä, se oli sen verran kaukana maspalomasista. Muissa kohteissa kuljimme päämäärättömömästi sinne minne mieli sillä hetkellä teki. Nautittiin auringosta, merenrannasta, ruuista ja minä eritoten rakastuin aaltoihin. Mitä isompi aalto sen ihanampaa.

Vilina oli tuolloin 8 kuukauden ikäinen, ihan huipussa iässä. Ei osannut vielä kontata joten hän viihtyi hyvin paikoillaan. Tyytyväisenä istui rattaissaan ja katseli meidän sekä ihmisten touhuja, nukkuikin aika paljon. Tuohon aikaan Vilina oppi myös taputtamaan ja sekös vasta olikin kivaa. Vilinan ruokapuolestakaan ei tarvinnut kauheasti päätä vaivata kun ne tuli omasta takaa. Toki välillä annettiin myös purkkiruokaa ja puuroa. Reissu on ollut tähän mennessä kaikista parhain ja onnistunein.

tiistai 21. helmikuuta 2012


Tänään olen pohtinut elämääni. Valton odotusaikaa, syntymää ja kuolemaa. Minua on itkettänyt. Olen kulkenut niin valtavan pitkän matkan positiivisesta raskaustestistä tähän päivään saakka. Uskon että saan tämän päivän pohdinnat vielä jonain päivänä tännekkin, nyt kuitenkaan ei ole sen aika.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Kotiapulainen




Vilinakin haluaa osallistua kotihommien tekoon. Lyhensin imurin varren Vilinalle sopivaksi ja tehot pienimmälle tasolle niin tytön imuroinnista tulikin jotain. Meidän pieni kotiapulainen :)

keskiviikko 15. helmikuuta 2012


Valtokin sai oman ystävänpäivä tervehdyksensä serkkutytöltä. Eilen olisi ollut Valton laskettuaika.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Varjo




Minä ja Vilina aamupalapöydässä. Varjon ihmettelyä ja sillä leikkimistä.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Sektiopäätös

Viimeisin päivitys ultra kuulumisista oli silloin kun olin rv:lla 34+2, se päivä kun liitin kuvan masuasukin jalanpohjasta. Se sitten jäikin viimeiseksi ultraksi tämän raskauden osalta. Haluan kuitenkin palata siihen päivään nyt koska se oli taas yksi vaikeimmista päivistä naistenklinikalla. Enkä juuri silloin jaksanut avata sitä sen enempää. Syy mikä teki siitä käynnistä vaikean oli se että silloin sain kuulla että he ovat tehneet päätöksen synnytystavastani ja se tulee olemaan keisarileikkaus.

Lähdin kotoa ajamaan naistenklinikalle. Silloin oli järkyttävä ajokeli kun lunta satoi ja moottoritiellä oli tosi huono näkyvyys. Jännitti se ajaminen siinä kelissä ja se että löydänköhän Helsingin päässä parkkipaikan. Parkkeeraaminen ei ole kivaa ahtaissa ja vilkkaissa paikoissa. Olin tällä kertaa menossa yksin koska Vilinalle ei järjestynyt hoitopaikkaa oman laiskuuteni takia. Selvisin hengissä ajomatkan ja löysin kuin löysinkin parkkipaikan ja pian olinkin jo ultrattavana.

Juteltiin ultraajan kanssa kuulumiset ja pyysin kuvia masuasukistani. Pian kuitenkin hän jysäytti minulle tiedon että nyt ollaan tehty päätös synnytystavastani ja se tulee olemaan sektio. Se oli minulle rankka paikka, kyyneleet alkoi heti pyörimään silmissäni mutta taistelin niitä vastaan ja jatkoin keskustelua asiasta. Ultraaja vaistosi että minulle se oli kova paikka ja heti kysyikin että olisit tainnut haluta normaalin alatiesynnytyksen? Nyökkäsin. Kysyin syytä miksi päädyttiin tähän. Hän vastasi että omfaloseele on iso. He haluavat varmistaa sen että se ei repeäisi.

Tästä repeämis asiasta olen keskustellut lastenkirurgin ja perinnöllisyyslääkärin kanssa. Olen ollut kiinnostunut siitä että onko omfaloseele vauvoja synnytetty millä tavoin ja onko repeämisiä tapahtunut. Ratkaisut synnytystavasta on aina yksilöllisiä mutta yleisolettamus menee niin että pienet omfaloseelet joissa on vain suolta ulkopuolella annetaan syntyä normaalisti alakautta. Isoissa omfaloseeleissa joissa on enemmän tavaraa ulkopuolella päädytään vauvan turvallisuuden vuoksi sektioon. Repeämisiä ei kuitenkaan ole käsitykseni mukaan tapahtunut. Tästä voidaan mielestäni päätellä niin että sitä ei oikein tiedetäkkään että kestäisikö isompi omfaloseele normaalin alatiesynnytyksen vai ei.

Nyt kuitenkin takaisin ultrahuoneeseen. Ultraaja kysyi että varataanko sektio aika nyt vai myöhemmin? Teki mieli vastata että ei varata, lähden kotiin itkemään peiton alle ja varataan ensikerralla. En kuitenkaan sanonut niin. Sanoin, kai sen voi varata, niin onpahan sitten varattu. Ultraaja antoi minulle pinkan papereitani ja sanoi, mene huoneeseen 11 ja siellä kätilö varaa ajan sektiolle ja keskustelette siitä.

Huomasin pian olevani taas käytävällä. Itkeskelin siellä ja keräilin itseäni hetken ennen kuin uskaltauduin kätilön juttusille. Menin varovaisesti huoneeseen ja kysyin, olenkohan oikeassa paikassa. Olinhan minä ja pian olimmekin kovaa vauhtia varaamassa sektio aikaa. Kätilö ei tajunnut minun herkkää mieli alaa tai ei ainakaan osoittanut millään lailla sitä että hän sen olisi vaistonnut tai tajunnut. Enkä minäkään sitä heti halunnut sille kertoa. Rennosti hän siinä kysyi että miksi sinä tulit ja miksi sinulle ollaan tekemässä sektio? Sain kerrottua hänelle syyn ja ihmettelin mielessäni että miksiköhän se ei sitä tiedä. Hän kääntyi konettaan kohti ja otti rv:sta 39 eteenpäin päiviä ja heitti kysymyksiä ilmoille. Mille päivälle haluaisit sektion? ma, ti tai ke? Miten miehesi työt, saatko järjestettyä esikoisellesi hoidon? Minä olin siinä kohtaan ihan muissa ajatuksissa. Ajattelin että minulle tämä on niin vierasta. Millään päähäni ei meinannut mahtua se että minä tässä mietin poikani mahdollista syntymäpäivää. Eihän lapsen kuulu syntyä tällä tavalla. Vauvan pitää saada itse käynnistää synnytys ja syntyä sinä päivänä kun hänen kuuluukin syntyä. Siinä samassa olin jo Vilinan synnytyksessä ja sen tuomissa tunnelmissa.

Annoin tunteilleni vallan, aloin itkemään. Sanoin kätilölle että minulle tämä sektio päätös on kamala ja ihan vieras ajatus. Tuntuu oudolta varata lapseni syntymäpäivää. Hetken siinä itkeskelin ja kätilö yritti löytää oikeita sanoja lohduttaakseen. Pian kuitenkin fiilis koheni ja oli hetken taas parempi olo. Saimme sovittua sektio päivän ja sain myös mukaani tukisukat jotka minun oli määrä pukea jalkaani leikkauspäivän aamuna.

Lähdin pois huoneesta ja oloni oli hirveä, sisälläni jylläsi. En välittänyt enää kyyneleistäni, annoin niiden tulla. Ei auttanut muu kuin palata autolle ja lähteä kotiin. Murehdin sitä, miksi juuri nyt mieheni ei ole tässä tukenani. Autossa ajattelin, miten minä olen tälläiseen ryhtynyt, miksi minä reagoin tähän sektio päätökseen näin voimakkaasti. Olenhan minä tiennyt että tässä raskaudessa ja tulevassa vauvan syntymässä mikään ei välttämättä ole normaalia ja meillä tulee olemaan erilainen vauva-ajan alku.

Seuraavana päivänä minulla oli huomattavasti parempi olo ja ajattelin että ei se sektio ole maailmanloppu, hyväksyin sen. Minun poikani tulee syntymään sektiolla ja se on katsottu hänen parhaakseen ja hyvä niin. Enhän ikinä olisi antanut itselleni anteeksi sitä että alatiesynnytystä olisi yritetty ja lapseni olisi pahimmassa tapauksessa menehtynyt siihen.

torstai 9. helmikuuta 2012

Poikamme kuolinilmoitus

Laitoimme rakkaan poikamme kuolinilmoituksen nettiin. Tuolta se saavuttaa kaikki ketkä sen haluaa nähdä ja saada. Sivusto on valtakunnallinen kuolinilmoitus sivusto ja uusi vaihtoehto lehti ilmoitukselle. Linkki sivustolle tulee tässä http://www.kuolinilmoitukset.fi/

tiistai 7. helmikuuta 2012

perjantai 3. helmikuuta 2012

Levolle lasken Luojani,
armias ole suojani,
jos sijaltain en nousisi,
Taivaaseen ota tykösi.

Rakasta poikaamme rakkaudella muistaen: Äiti, Isä ja Isosisko

Tänään oli tunteikas päivä. Saattelimme rakkaan poikamme haudan lepoon. Lohdutuksena meille on se että Valtolla on nyt parempi olla.
Pojallamme on aina paikka äidin ja isän sydämessä.