keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Kaksi erilaista odotusta

Olen hämmästellyt sitä että minun kohdalleni on osunut kaksi niin erilaista raskautta. Raskaus jonka sain elää ruusunpunaisessa kuplassa ja raskaus jonka elin vähemmän ruusunpunaisessa kuplassa.



Vilinan odotusaika meni hienosti, melkeinpä oppikirjan mukaisesti. Sain odottaa Vilinaa onnellisen tietämättömänä mistään vakavemmista sairauksista. Se mitä välillä mietin, ehkä hetken jopa pelkäsin oli Down-lapsen mahdollinen saaminen ja siihen liittyvä niskapoimu mittaus ensimmäisessä ultrassa. Koko raskauden aikana tehtiin kaiken kaikkiaan tasan kaksi ultraäänitutkimusta jossa kaikki todettiin olevan hyvin.

Mitä rakenne poikkeavuuksiin tulee niin muistelen että ehkä joskus olin sivukorvalla kuullut jonkun kertovan että, tutun, tutun, tutulla on ultrassa ollut jotain häikkää. Huomannut kuitenkin että kertojakaan ei ihan kaikesta tapahtuneesta ole selvillä, diagnoosista puhumattakaan. Näin ollen en jaksa edes kunnolla kuunnella. Nämä "Down- ja jotain häikkää pelot" pystyn työntämään aika hyvin muualle, se osuu kuitenkin niin harvoille odottajista, eihän sellainen kohdalleni osuisi. Muutenkaan en sairauksia pahemmin miettinyt, miksi olisin edes miettinyt, kun kaikki oli hyvin.

Sain ihmetellä muuttuvaa kroppaani, masun kasvamista, mies rinnallani. Oltiin niin onnellisia. Suurin ongelmani oli raskauden aikana ilmenevät selkäkivut, laskenut hemoglobiini ja aamuinen oksentelu koko raskauden läpi. Vastasin kysymykseen, kumpi tulee tyttö vai poika, vastauksella että sukupuolella ei ole väliä, kunhan lapsella on kaikki hyvin ja hän on terve. Ajattelematta että jollakin saattaisi olla tähän vastaukseen jotain syvällisempääkin sanottavaa. Sain hypistellä kaupassa ihania vauvojen vaatteita, joitakin yksi värisiä vaatteita lähtee matkaan. Mekot jätän toistaiseksi vielä kauppaan kun en tiedä kumpi meille tulee, tyttö vai poika. Rattaatkin haen siskoltani tokan ultran jälkeen kun fiilis on niin korkealla tulevan vauvan suhteen.

Sain ihastella ultrakuvia missä kaikki oli kohillaan, onnellisena, hämmästellen pieniä sormia ja jalkoja. Minulla oli laukussani kasa kivoja, ultrasta saatuja kuvia. Ajattelematta sitä kummemmin että oikeasti saan olla onnellinen että siellä on kaikki hyvin. Lapsi jota odotan on tervetullut ja kaikki iloitsee uudesta tulokkaasta. Kukaan ei kyseenalaista sitä onko lapsi tänne sopiva. Kukaan ei mieti eikä ehdota raskauden keskeyttämistä, lapsenihan on terve ja se saa syntyä. Äitiyden maailma on vasta minulle avautumassa.




Valton odotusaika ei mennytkään oppikirjan mukaisesti. Menen ensimmäiseen ultraan ja siellä ei olekkaan kaikki hyvin. Yhtäkkiä onnellinen odotus muuttuu pelottavaksi. Ultraääni tutkimuksia tehdään toista kymmentä ja sairaudet hyppii silmilleni joka tuutista. Enää en pysty työntämään pelkoa muualle kun se on jo osunut kohdalleni. Minä kuulun siihen pieneen vähemmistöön jossa raskaudet ei aina menekkään niin kuin neuvolan kirjoista luetaan. Minut on jysäytetty maanpinnalle, kupla onnellisesta raskaudesta on puhkaistu. Lapsi jota odotan on vakavasti sairas.

Enää en viljelekkään sanontaa siitä että kunhan lapsi on terve ja sukupuolella ei ole väliä. Nyt väliä on sillä että lapsella on hyvät masuolosuhteet, yhtäkkiä huomaan olevani äärimmäisen kiitollinen hyvästä lapsiveden määrästä. Samalla minulle alkaa valjeta miten onnellisen tietämätön erilaisista sairauksista olen ollut Vilinan raskauden ajan. Selkäkivut, alhainen hemoglobiini ja pahoinvointi ei tunnu enää missään, henkinen kipu vie voiton. Ultrakuvatkin alkaa avautumaan silmieni eteen ja ihmettelen valtavaa palloa vauvan vatsan kohdalla. Koskaan en ole moista nähnytkään. Laukussani ei enää olekkaan kasaa kivoja, ultrasta saatuja kuvia.

Yhtäkkiä huomaan että lapsi jota odotan ei olekkaan kaikkien mielestä tervetullut. Minulle ehdotetaan raskauden keskeytystä, suorastaan suositellaan. Joudun miettimään onko syntyvä lapseni yhteiskunnan riesa, tarjoanko lapselleni hyvän elämän. Yhtäkkiä tulevaisuus alkaa pelottaa. Alan suunnittelemaan isompaa kotia, en sisustakkaan sitä kivoilla huonekaluilla, miettien seinien mahdollista väriä vaan mietin miten tekisin siitä mahdollisimman esteettömän että siellä voisi pyörätuolilla sujuvasti kulkea. Enään ei mennäkkään innolla ostamaan kaksosten vaunuja tai kasaa vaatteita uudelle tulokkaalle, kun saan pelätä selviääko lapseni edes hengissä. Varovaisesti mietin hatun ostoa, päätän jättää hatun hyllylle koska en tiedä miten paljon piuhoja menee päästä ja pystyykö hattua edes lapseni päähän laittamaan. Bodyjakaan en osta kun en tiedä miltä maha näyttää ja minkä kokoinen body olisi lapselleni sopiva.

Entä menetyksen pelko, mitä jos lapseni kuolee?  Se vasta pahalta tuntuukin, suorastaan repii riekaleiksi. Jos keskeytän raskauden olisiko menetys helpompi? Oikeita ja vääriä vastauksia tähän en löydä, eikä niitä ole. Kuuntelen itseäni, sitten tiedän, ei se ei tunnu yhtään sen helpommalta, sekin repii riekaleiksi. Silloinhan lapsellani on edessä varma kuolema. Otan hullun paperit ennemmin siitä että en kestäisi lapseni luonnollista kuolemaa kuin että saisin hullun paperit siitä kun koko loppuelämän kantaisin syyllisyyttä keskeytyksestä ja heittelisin ilmoille kysymyksiä mitä jos lapseni olisi selviytynyt sittenkin?

Parisuhdekkin kärsii kolauksen, kumpaakin pelottaa niin että lohduttajaa ei ole. Nyt kamppaillaan elämästä ja kuolemasta. Nyt kysytään rohkeutta ja uskallusta ottaa vastaan lapsi sellaisena kuin se meille annetaan.



Olen onnellinen ja erittäin kiitollinen siitä että meillä on Vilina ja että hän on terve. Valton kohdalla olen erittäin onnellinen ja kiitollinen siitä että sain olla poikani kanssa viiden päivän ajan. Olen onnellinen siitä että minulla on ollut aikaa kuunnella itseäni ja ajatuksiani. Helppo ei tieni ole ollut. Mitään en kadu, mitään en tekisi toisin. Pelot ovat kaikonneet, peloista suurin on tapahtunut, lapseni on kuollut ja huomaan edelleen hengittäväni.

17 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kokenut raskauden, jossa menettämisen pelko oli koko ajan läsnä.
      Omani sain pitää, siitä syvä kiitollisuus. Pelon tunne jäi, ajoittainen ahdistus muistoksi koetusta.

      Voimia kipeisiin hetkiin.

      Poista
  2. Niin paljon tuttuja tunteita,niin paljon tuttuja asioita,tuttua kipua ja ikävää.Huomaan myös edelleen hengittäväni.Emme ole yksin,meitä on monta.Pitäkää toisistanne huolta! Hyvää kevään odotusta.
    T.toinen lapsensa menettänyt äiti

    VastaaPoista
  3. Voi miten kipeän kauniisti kirjoitat. Voimia, onneksi sylisi ei tyhjä vaikka toinen pieni puuttuukin. Hengitetään yhdessä, se on helpompaa niin. MaijaH

    VastaaPoista
  4. edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä: kirjoitat kipeän kauniisti näinkin raskaasta asiasta.

    Kuolemanpelko on jotain käsittämätöntä voimakasta - itse kuolemasta puhumattakaan.
    Kiitos että jaat senkin.

    <3

    VastaaPoista
  5. Voi Nina.. niin paljon heräsi ajatuksia mutta mitään en osaa nyt pukea sanoiksi. "Pelot ovat kaikonneet, peloista suurin on tapahtunut" soi mun päässä nyt.. se on niin hyvin sanottu.

    En osaa nyt sanoa mitään järkevää. Lähetän siis vain halauksen, Vilinalle myös! <3

    Minna

    VastaaPoista
  6. Suurin suru on sanaton. Halauksia! <3

    VastaaPoista
  7. Löysin juuri blogisi. Ihan vedet silmissä luin kokemuksistanne. Olet joutunut kohtaamaan jokaisen äidin sen kaikkein pahimman pelon.

    Pahalta tuntuu myös se, kuinka yhteiskunta haluaa jaotella ihmisiä jo kohdussa. Upeasti olet tehnyt ratkaisusi itse. Mielestäni oikean, vauvallasi oli päätösvalta omasta elämästään, kuten pitääkin. Pikkuinen sai syntyä, katsoa millaista olisi elää täällä. Olet rohkea ja vahva äiti. Rakkaudessasi rajaton.

    Toivotan kaikkea hyvää perheellenne! Hienoa miten jaksat muistaa iloita esikoisestasi. Surusi määrää en voi kuvitella.

    Terveisin
    Lina

    VastaaPoista
  8. Voih, niin tuttuja ajatuksia. Itselläni molemmat raskaudet olleet yhtä ultrissa juoksua ja jännittämistä. Olen toisinaan ihmetellyt kuinka raskaus edes voi mennä normikaavan mukaan. Minä en tiedä siitä vaaleanpunaisesta odottamimsesta mitään.

    Minä olen myös miettinyt esikoiseni sairastuttua leukemiaan, olisiko ollut sittenkin helpompi keskeyttää raskaus aikanaan. Olisiko menetys ollut silloin helpompi kuin nyt, jos hän ei selätäkään tautia? Ja joka kerta totean, että silloin en olisi ikinä oppinut tuntemaan tuota niin mainiota ja rakasta lastani.

    Halaus! Joku päivä se hengittäminen on jo hitusen helpompaa.

    VastaaPoista
  9. Aniiri: Kiitos sanoistasi. Olen Vilinan vauva-aikana lueskellut sitä sinun edellistä blogiasi, paljon herätit ajatuksia minussa. Aloin ymmärtämään paremmin sen miten hienoa on että Vilinan odotus meni niin hyvin. Ja niin kuin kirjoituksessani totesin äitiyden maailma oli tuolloin vasta minulle avautumassa.

    Toinen lapsensa menettänyt äiti: Kiitos sinullekkin sanoistasi, me pidämme kyllä toisistamme huolta, olemme tajunneet toistemme olemassaolon tärkeyden. Hyvää kevään odotusta myös sinne.

    Maija H: Kiitos, Sylin tyhjyys olo oli minulla jonkun aikaa vaikka Vilina olikin. Onneksi ei enää. Hengitetään yhdessä, miten hyvältä nuo sanat kuulostaakin.

    Poikkeama: Kiitos että jätät ajatuksiasi ja kiität minua jakamisesta. Olen ymmärtänyt että kuolemassa ei ole mitään pelottavaa. Pelottavampaa on se miten sen asian osaa käsitellä että osaisi nauttia elämästä kaiken tälläisen jälkeenkin.

    Minna: Kiitos sanoistasi ja halauksista, sinnekkin halauksia paljon.

    Anonyymi: Kiitos, halauksia sinne myös.

    Lina: Uusi tuttavuuteni eilen lähetti minulle tekstiviestin jossa luki että olet sydämellinen ja vahva ihminen. Vastasin siihen että vahva on iso sana, tuntuu vaikealta ottaa se vastaan. Kiitos kuitenkin sinulle että sinäkin sanot minulle olevani vahva. Se lämmittää mieltä. Itsekkin olen miettinyt paljon tuota miten yhteiskunta jaottelee vauvoja jo kohdussa. Se on kamalaa. Välillä mietin että olisko helpompaa kun ei tiedettäisi mitään etukäteen. Suuria kysymyksiä, mihin meillä monella on varmasti omat mielipiteet ja ajatukset.

    Äiti: Minä tosiaan tipahdin maan pinnalle kovaa ja korkealta. Olen kyllä iloinen siitä että minulla on ruusunpunainenkupla kokemus myös <3 Sinullakin niin rankkoja asioita elämässäsi koettuna. Toivotaan että pienesi on sinnikäs ja saat iloita rakkaastasi niin kauan kun hänen on tarkoitettu täällä olevan. Ikinä kun ei terveidenkään lähtemisestä täältä voi etukäteen tietää. Halaus myös sinne ja kiitos ajatuksiesi jättämisestä tänne.

    VastaaPoista
  10. Kauniita ja samalla niin kipeitä muistoja.. Osaat kyllä hyvin pukea tunteesi sanoiksi ja kirjoitat ihanasti! Kun mä muistelen Valtoa niin kyynelten lisäksi mua myös hymyilyttää ja Valton elämään liittyy myös kauniita muistoja, joita mä en ikinä unohda <3 Ja kiitos niistä kuuluu sulle Nina ja sun rohkeudelle!
    Paljon rutistuksia, nähdään pian!

    <3 Sonja

    VastaaPoista
  11. Hei Nina!

    Löysin blogisi sattumalta muutama viikko sitten. Hämmästyin kovasti! Niin harvinaisia kuin omfalocelet ovatkin, olemme odottaneet poikiamme ihan samaan aikaan, kahden päivän lasketunajan erolla. Pohdin uskaltaisinko kirjoittaa sinullle.. Tekstisi erilaisesta raskaudesta voisi hyvin olla minun kirjoittamani. Kaikki ajatuksesi tuntuvat niin kovin tutuilta ja olemme kokeneet ne niin samaan aikaan. Minun lapseni on selvinnyt raskausajasta ja synnytyksestä, hänet leikattiin yhden päivän ikäisenä ja olemme saaneet pitää hänet nyt terveenä luonamme. Olen kovin pahoillani kokemastanne suuresta surusta! Kirjoituksesi koskettaa minua paljon ja minulle on tullut tavaksi käydä päivittäin kurkkaamassa oletko kirjoittanut jotain, tai lisännyt uusia hienoja kuvia! Toivon kovasti jaksamista sinulle ja perheellesi, kunpa kaikki ymmärtäisivät yhtä hyvin kuin sinä, ettei mikään ole itsestään selvää..

    Terveisin toinen äiti

    VastaaPoista
  12. Sonja: Kiitos sanoistasi, ne merkitsee minulle paljon. Rutistuksia myös sinne.

    Toinen äiti: Niin kiva juttu että uskalsit kirjoittaa minulle. Luulen että aika moni saattaa pohtia sitä uskaltaako minulle kertoa omia onnistumisiaan. Minä olen iloinen siitä että olette saaneet pitää poikanne ja kaikki on mennyt ilmeisesti hyvin. Haluaisin kovasti kuulla enemmänkin teidän pojastanne ja raskausajastasi, vaikka sähköpostin kautta. Harmi kun niin myöhään löysit blogiini. Olisi ollut niin mukava vaihtaa ajatuksia jo silloin raskausaikana. Kiitos sanoistasi, ne lämmittävät kovasti mieltäni.

    VastaaPoista
  13. ihanasti kirjotettu <3 Valto eli täyden elämän vaikka vain viisi päivää, olet varmasti hyvin kiitollinen niistä päivistä jotka sait viettää lapsen kanssa. voimia <3

    VastaaPoista
  14. Anonyymi: Kiitos, kiitollinen olenkin. Kiitollisuus on myös lisääntynyt Vilinaa kohtaan, tajuan iloita siitä että olen saanut niin paljon enemmän päiviä hänen kanssaan.

    VastaaPoista
  15. Löysin blogisi vasta tänään ja selailin sitä heti pitkälle taakse päin.. voi miten surullisia asioita olettekaan joutuneet kohtaamaan :,( Oon täällä yön hiljaisuudessa lukenut kirjoituksiasi ja katsellut niin koskettavia kuvia Valtosta, itkenyt teidän suruanne!! En voi kuin laidasta sitä käsittää, miltä tuntuu menettää oma rakas lapsi.. ja pelätä ensin koko raskausaika jne.
    Toivon teille koko perheelle paljon kaikkea hyvää elämäänne ja aurinkoa päiviinne <3

    t. 4 lapsen nuori äiti

    VastaaPoista
  16. Anskuli: Kiitos paljon sanoistasi, mukava että kerroit käyneesi ja lukeneesi kirjoituksiani. Aurinkoisia päiviä ja kaikkea hyvää sinullekkin <3

    VastaaPoista