maanantai 9. heinäkuuta 2012

Enkeleitä matkassa






























Lauantaina alkuillasta olin ajamassa kuvassa olevaan risteykseen kaikessa rauhassa Vilina takapenkillä. Pysähdyin risteykseen ja ennenkuin kerkesin edes odottaa sopivaa väliä turvalliseen tienylitykseen, silmieni edestä vilahti harmaa mersu joka hioi mennessään meidän etupuskuria. Samaan aikaan kuulin järkyttävän rysähdyksen ja käänsin katseen äänen suuntaan ja näin toisen auton joka oli paiskautunut täysillä tolppaan päin. Tajusin että nyt tapahtui ja paljon.

Katson takapenkille,Vilinaa ja näen että hänellä on kaikki hyvin, minullakin. Kädet täristen kaivan puhelintani laukusta ja nousen pois autosta. Päässäni laukkaa miljoona ajatusta ja olen ihan pihalla mistä suunnasta autot tuli ja mitä ihmettä tässä pitää nyt tehdä. Sen verran järki juoksee että saan soitettua hätäkeskukseen. Samaan aikaan kun puhelin hälyttää, autoista alkaa tulla ihmisiä ulos, Luojan kiitos. Mieleeni muistuu puheet veljeni kanssa joka tekee työkseen pelastushommia, että onnettomuus tilanteissa on hyvä asia jos ääntä kuuluu ja ihmiset pääsee jaloilleen itse. Ihmiset huutaa apua, itkee ja kysyy paniikin vallassa mitä tapahtui. Puhelimessa minulle kerrotaan että apua on jo lähetetty. Samaan aikaan, näen mieheni, joka on kävelemässä tilannetta kohti. Olen hetki sitten riidellyt hänen kanssaan niin että hän oli päättänyt poistua autosta. Apu tulee onneksi pian paikalle ja sinisen auton kyydissä olevat ihmiset menee ambulansseihin. Tilannetta kartoitetaan ja alkaa selviämään mitä tapahtui. Harmaa auto oli tullut vastaikkaisesta suunnasta mistä minä olin tulossa. Hän ajoi päin sinistä autoa joka oli ajamassa suoraan, oikeasta suunnasta, harmaasta autosta katsottuna. Harmaan auton iskun voimasta sininen auto paiskautui tolppaan. Siitä sitten harmaa mersu jatkoi tuhojaan ja hioi kyljellään meidän etupuskuria, pysähtyen kävelytielle.

Voin sanoa että Lauantai ilta meni ihmetellessä tapahtumia. Tajusin vieläkin paremmin sen että elämä on niin ennalta arvaamatonta ja pelottavaa. Heräsi suuri kiitollisuus siitä että onneksi selvisimme säikähdyksellä ja että kukaan ei loukkaantunut vakavasti. Peltiä kun saa uutta, mutta ihmishenkiä ei. Tuntuu ihmeelliseltä että tuo risteys mitä ajan usein, muuttui sekunneissa kaaottiseksi. En myöskään voinut olla jossittelematta. Mitä jos olisin ollut metrin edempänä risteyttä, tai mitä jos koko riitaa ei olisi tullutkaan.

En voi muuta sanoa kuin että meillä kaikilla oli enkeleitä matkassa, oikeasti.

12 kommenttia:

  1. Hurjaa, liiankin. Onneksi teillä oli enkelit mukana!

    VastaaPoista
  2. Voi ei!!!! Hirveetä. Itse en varmaan uskaltaisi istua enää rattiin. Elämä on tosiaankin arvaamaton, mitä tahansa voi tapahtua täysin yllättäen ja odottamatta. Luojan kiitos, selvisitte pelkällä säikähdyksellä. Eritoten yksi tärkeä enkeli on ollut teitä lauantaina suojelemassa!

    VastaaPoista
  3. Apua! Olisi voinut käydä tosi huonosti teillekin :S Varmasti säikäytti aikalailla. Onneksi selvisitte!! Mitä pieni Vilina, tajusiko mitään kaoottisesta tilanteesta?

    Peata

    VastaaPoista
  4. Hui... itsekin olen seitsemänvuotiaana ollut pahassa kolmen auton kolarissa ja kyllä se vaan oli onni, että kaikki selvisi hengissä. Ja helpotus siitä kun joka puolelta kuului itku ja huuto. Tai etenkin isäni ja äitini sanoivat niin useita kertoja. EIvät olleet koskaan olleet yhtä onnellisia meidän itkusta. Onneksi olette kunnossa.

    VastaaPoista
  5. KRISSE: Niinpä, onneksi.

    Lilli: Itsekkin hetken mietin että uskaltaako sitä enää autolla ajaa ollenkaan, sunnuntaina oli kuitenkin aamuvuoroon meno niin pakkohan se oli auton rattiin mennä. Tarkkaan tuli kyllä katsottua risteyksissä että ei kai vaan kukaan ole tulossa päälle. Tänään ajoin jo paljon rennommin. Valto tosiaan oli suojelemassa, tai ainakin tuntuu hyvältä ajatella niin.

    Peata: Vilina tuntui olevan onnellisen tietämätön siitä mitä tapahtui. Tyytyväisenä söi takapenkillä jäätelöä, oltiin just käyty tankkaamassa ja tankkauksen kaupan päälliseksi saatiin jäätelö. Vilina tuntui enemmän jännittävän vierasta autokyytiä, minkä saimme kun tien poskeen jäätiin ilman omaa autoa. Tämän viikon aikana saamme luultavasti tietää saadaanko auto takaisin.

    Houtten: Älä muuta sano.

    Poikkeama: Muistatko itse mitään siitä kolarista? Itku ja huuto tosiaan on helpottavaa tämmösissä tilanteissa. En halua edes kuvitella millaista olisi kun mistään ei kuuluisi mitään ääniä. Onnekkaita tosiaan olemme että ollaan kaikki kunnossa. Riitakin unohtui kokonaan :)

    VastaaPoista
  6. Joo, kyllä mää muistan. Istuin etupenkillä. Isä ajoi ja äiti oli pikkuveljien kanssa takana. Radiossa soi Joel Hallikainen. Oltiin oltu mun isovanhemmilla. Oli uuden vuoden aatonaattoilta. Myöhäinen ilta, pimeää ja liukasta ja liikenteessä paljon autoja. Meidän perässä tuli rekka. Yht'äkkiä mäen alapuolella meidän edessä näkyi kuinka vastaan tuleva auto pyöri ja ajautui meidän kaistalle ja törmäsi meidän edellä menevän auton perään. Tuo edellä menevä auto jatkoi kumminkin matkaa ainakin siis aluksi, mutta se vastaan tuleva auto jäi poikittain meidän kaistalle, meidän eteen, sillalle. Ennätin vain ajatella, että me törmätään ja nostin jalat syliin ja menin sikiöasentoon (ja myöhemmin selvisi, että se olikin fiksusti tehty vammoja välttääkseen). Ja sitten rysähti. Isällä tuli luunsiruja polveen. Turvakaukalossa olevalle pikkuveljelle laitettiin niskatuki. Toisen pikkuveljen otsaan lensi kasettikotelo ja otsaan piti laittaa viisi tikkiä. Sen lisäksi kaikilla tuli mustelmia eikä esim saanut pitkään aikaan nostettua käsiä ylös, jotta olisi saanut paidan päälle. Mutta se auto joka oli poikittain meidän edessä. Opettajapariskunta. Heistä molemmat halvaantuivat jaloista alaspäin ja heidän kissansa katosi sillä reissulla. Me siis tömähdettiin suoraan niiden kylkeen. Rekka onneksi sai jarrutettua ajoissa eikä tömähtänyt meidän perään.

    VastaaPoista
  7. Kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä.
    Onneksi vauhdit taisivat olla rauhallisia
    eikä suurimmalle osalle teistä käynnyt kuinkaan.
    Ajatukset vain lähtivät varmasti kaikilla
    liikkeelle hurjaan laukkaan, mitä jos.

    VastaaPoista
  8. Onneksi kaikilla oli onni mukana <3 Hurjia tilanteita!

    VastaaPoista
  9. Poikkeama: Kuulostaa hurjalta, ja sitä se on varmasti ollutkin.

    Rva Pioni: Vauhdeista en osaa sanoa muuta kuin että kuuttakymppiä saa ajaa sillä tiellä mitä sininen auto ajoi. Sitä en tiedä mikä vauhti todellisuudessa oli. Tunsin nuo sinisen auton ihmiset kautta rantain ja sain kuulla että kaikki selvisivät suht vähällä..

    Vinkeän äiti: Onneksi oli :)

    VastaaPoista
  10. Kylmät väreet kulkivat selkäni lävitte.. Bongasin blogisi joskus jostain, ja olen seurannut tätä aktiivisesti jo jonkin aikaa.. Tunnen samaistumista, sillä olen itsekin menettänyt jotain. Menetin mieheni 5 kuukautta sitten auto-onnettomuudessa.. Tilanteet liikenteessä voivat olla sekuneissa ohi. Niin myös mieheni kuoleman.. :/ Nuoria lähtee liikenteessä, miehenikin oli vasta 23 vuotias, minä 20 vuotias, nuori leski. Varovaisuus kannattaa, mutta sekään ei aina riitä.. Ei rakkaanikaan tilaneessa.. :/

    VastaaPoista
  11. Anonyymi: Kiitos kommentistasi, olen Valton kuoleman jälkeen pohtinut usein erilaisia menetyksiä. Esittänyt kysymyksiä että miltä tuntuisi menettää oma puoliso, tai joku muu läheinen. En löydä tähän vastausta, eikä varmaan pidäkkään. Oman puolison kuolema tuntuu kyllä ajatuksena, hyvin raskaalta. Oman lapsen menetyskin on raskasta, mutta minulla on kuitenkin se toinen aikuinen jakamassa sitä menetystä/surua ja häneltä saan lohtua jos tuntuu että ei jaksa. Olen siis välillä miettinyt, mitä tekisin jos mieheni menettäisin, mistä sen lohdun hakisin niihin yksinäisiin kipeisiin iltoihin, ilman toista aukuista. Olen tullut siihen tulokseen että meidän tapauksessa, lohdun yrittäisin ammentaa Vilinasta. En voi muuta sanoa, kuin että tsemppiä ja jaksamista sinulle. Aurinkoa kesääsi.

    VastaaPoista