keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Ajatuksia ja kysymyksiä

Valton odotus aikana mietin paljon piuha ja letku asiaa. Mietin, miten kestäisin sen näyn että poikani on letkuissa ja piuhoissa? Kuitenkin kun tämän asian jouduin kohtaamaan, se ei tuntunutkaan niin kestämättömältä. Tiesin että Valto tarvitsee niitä elääkseen. Valton kuoleman jälkeen ymmärsin vieläkin paremmin että huoli letkuista ja piuhoista on aika pieni, piuhat ja letkut kun antaa elämisen mahdollisuuden ja joskus ne on välttämättömiä. Mietin usein myös sitä että milloinkohan tulee päivä kun saan kokeilla ensi-imetystä, oppiiko lapseni ikinä rinnalle? Milloin koittaisi aika että saisin ottaa pojan syliin? Ikinä en saanut poikaani rinnalle, mutta syliimme hänet kuitenkin saimme. Nopeammin kuin olisimme voineet kuvitellakkaan.

Muistan myös sen kun odotusaikana joskus ultrassa sanottiin että Valton omfaloseele alkaa aika läheltä virtsarakkoa, silloin mieheni alkoi pelätä että mitä jos Valtolla menee kikulitkin jotenkin pilalle? Miten ihanalta tuntui katsella poikaa kun kaikki oli kunnossa ja sai huomata että huoli kikuleistakin oli ihan turhaa. Tuntui ihmeelliseltä katsella pientä poikaamme niin valmiina, täydellisenä pikkumiehenä. Ulkoisestihan, kun Valtolla ei ollut muuta vikaa, kuin vain vatsa vähän pullollaan :)


En koskaan oppinut seuramaan Valton tilaa monitorista. En jaksanut keskittyä tarpeeksi siihen, tuntui että pää on niin sekaisin kaikesta. En pystynyt ottamaan vastaan uutta tietoa, sitä kun tuli niin paljon muutenkin. Mieheni ymmärsi monitoria ja osasi sitä lukea ja se riitti minulle. Minulle riitti myös se että lääkärit tietää mitä, mikäkin arvo tarkoittaa ja milloin tulee tarve lisätä tai vähentää lääkitystä. Minä kun en mitään niille luvuille olisi muutenkaan voinut tehdä. Ajattelin että opin lukemaan monitoria myöhemminkin, sitten kun ajatukseni vähän selkenisivät.

Viestitin Valtolle äidin vierellä olon, pitämällä häntä kädestä kiinni, silittämällä poskea, kutittelemalla jalanpohjia ja suukottelemalla. Puhumisesta ei tullut mitään. Yritin monesti Valtolle sanoa ääneen että äiti rakastaa sinua mutta usein ne sanat takertui kurkkuuni. En saanut sanoja suustani ulos. Kuiskaustakin yritin, mutta aina vaan kyyneleet nousi silmiin. 

Olisin halunnut olla poikani vierellä ympäri vuorokauden, mutta siihen meillä ei ollut mahdollisuutta. Koko päivän aikana sai pojan vierellä olla yhteensä 7 tuntia. Toivoin Valton sängyn vierellä ihmettä tapahtuvan. Yritin kuumeisesti muistella, mitä ne ihme tarinat oli, mitä olin joskus kuullut. Kuinka vaikeista sairauksista ja leikkauksista pienet vauvat ovat pystyneet selviytymään? Mieleeni ei kuitenkaan muistunut mitään järkevää. Yritin myös miettiä kuinka pitkään Valto mahdollisesti elää? Kysyin sitä lääkäreiltä, mutta hekään ei siihen vastausta tienneet. Ihmettelin sitä, että miten niin muka, he ei voi sitä tietää? Ovathan he sairauksia ja kuolemaa varmasti ennenkin kohdanneet. Epätoivoisesti etsin vastausta lapusta, mikä oikeutti meidät syömään HUS:sin ruokasalissa. Lupalappu oli kirjoitettu tammikuun viimeiseen päivään. Ajattelin, että ehkä toivoa on sitten sinne asti.

Maanantaina saimme pienen toivonkipinän,Valton keuhkoissa oli tapahtunut pientä parannusta. Siihen kipinään tartuin äitinä kovaa kiinni. Ajattelin että Valto näyttää kaikille että hän kyllä selviää. Hän taistelee elämästä sisukkaasti ja näyttää lääkäreille että, ähäkutti täältä tullaan, sanoitte mitä tahansa. Vaikkakin alitajunnassani jyskytti koko ajan että Valto on oikeasti tosi kipeä. Turvotuksestakin sen näki. Olihan poika turvonnut perjantaista niin paljon että minäkin sen pystyin silmillä näkemään. Siltikin elätin toivoa loppuun saakka että poikani taistelee, en halunnut luopua toivosta millään ilveellä. 

Mietin Valton sängyn vierellä ja sairaalassa olon aikana myös sitä sitä että milloin mahdollisesti koittaisi hetki kun Valto avaa silmät meille? Milloin hän puristaisi minua kädestä, tarkoittamalla sitä että, äiti olen tässä, ei sinulla ole hätää, minä selviän kyllä. Milloin hän heiluttelisi jalkojaan ja käsiään? Milloin hän kääntäisi itse päätään? Milloin hän itkisi niin kovaa että äitilläkin meinaisi mennä maltti? Milloin tulisi mairea haukotus ja venytys? Onnellinen hymy? Mietin myös sitä että milloin mahdollisesti koittaisi kotiin pääsy, vai koittaisiko koskaan, kokonaisena perheenä?

Sunnuntai päivän aikana Valto reagoi isän sekä kummisedän silitykseen jalanpohjasta, muutamia kertoja. Varpaista sen näki, ensin ne kipristyi kasaan ja sitten aukeni niin että isovarvas erkani muista varpaista. Miten valtavan suurta onnea me siitä tunsimme. Niin pienestä liikkeestä. Ne olivatkin ensimmäiset ja viimeiset liikkeet mitä me pojaltamme saimme koko hänen elämänsä aikana. Muuta Valto ei ikinä tehnyt, ei avannut edes silmiä, niin kipeä poikamme oli.

11 kommenttia:

  1. kiitos näistä sanoista. osaat niin kauniisti kuvata sanoilla tuntemuksiasi. miten paljon tämän pienen herran elämä antaa meillekin, tuntemattomille, sanojesi kautta. kiitos.

    VastaaPoista
  2. Voi itku miten taas kosketit.

    Voin vain kuvitella sitä rakkauden tunnetta mikä sinulla on ollut pientä, niin sairasta vauvaasi kohtaa siinä vierellä ollessa, silitellessä.

    Valto katselee teitä piven reunalta ja kiittää enkeleitä siitä kuinka ihanan perheen hän sai omistaa pienen elämänsä ajan.

    t. Peata

    VastaaPoista
  3. Itku tuli. Taas.
    Toivon niin hurjan paljon voimia ja jaksamista sinne, joka kerta kun tänne tulen.

    VastaaPoista
  4. Minullakin nousivat kyyneleet silmiin. On hienoa, että kerrot tämän kaiken.

    Paljon voimaa, iloa ja aurinkoa toivon teidän koko perheellenne. Valto oli onnekas saadessaan sinut äidikseen.

    VastaaPoista
  5. Meidän tyttö oli 5kk letkuissa ja todella todella harvoin aukaisi silmiä, liikutteli jäseniään. Yleensä hän vain oli. Siksi ei pelottanut katsoa häntä kuolleenakaan, koska olin sen 5kk nähnyt samanlaisena. Voin kuvitella taas jälleen noi sinun kaikki tuntemuksesi...minä kuiteskin kerkesin/pystyin jutella ja laulaa hänelle,toivoen tietysti,että hän kuuli ja tunnisti ääneni. Minuakaan noi letkut ei pahemmin pelottanut, ajattelin samoin kuin sinä, että niitä hän tarvitsee elääkseen ja ehkä jopa paranee. Ikävä ja suru on päivittäin läsnä,erilaisina,mutta olemassa. Aistin, että olet varmasti vahva nainen, näitä tällaisia ei anneta kuin niitä kestäville. Vaikka tosiasiassa näitä ei tarvis kenenkään kokevan. Hirmuisesti valoisuutta tulevaisuuteen teille kaikille. -a-

    VastaaPoista
  6. Niin koskettavasti kirjoitat, että ihan itku tuli täällä puolen ruutua. <3
    Tuttujakin ajatuksia... :´(
    -E-

    VastaaPoista
  7. tekstisi riipaisee syvältä. haluaisin kirjoittaa paljon muutakin mutta en osaa muotoilla sanoja oikein. Paljon paljon voimia teijän perheelle <3

    VastaaPoista
  8. Larppa Aliisa: Kiitos sinulle.

    Peata: Kiitos paljon sanoistasi. Lämmitti kovasti mieltä.

    Krisse: Kiitos. Itku pääsi itsellänikin kun tätä kirjoitin.

    Onia: Kiitos, tuntuu hyvältä kuulla että joku siellä ajattelee että Valto oli onnekas saadessaan minut äidikseen <3

    -a-: Kiitos paljon, sinäkin kovia kokeneena. En edes pysty kuvitella, mitä kaikkea sinä olet kerinnyt ajattelemaan, niin paljon kauemmin olet siellä vuoteen vierellä ollut pienesi kanssa. Valoisuutta myös sinne ja halauksia.

    -E-: Kiitos <3

    Poikkeama: <3

    Anonyymi: Kiitos, olisit vain rohkeasti yrittänyt kirjoittaa :)

    VastaaPoista
  9. Tarvitseeko edes sanoa, että niinhän siinä kävi kun ennustin..silti,vaikka eilen ei meinannut kyyneleistä tulla loppua, oli pakko tulla uudestaan lukemaan..
    Sä oot Nina niin vahva nainen!

    Huipputyypille terveiset toiselta, joka kans osaa sanoo Moi.. :)

    Lasitaistelu on päättynyt, mut se ei kai koskaan selviä kenen jättämä se oli...? :D

    t. Minna

    VastaaPoista
  10. Minna: Kiitos paljon <3 Kiitos myös terveisistä, niitä takaisin :)
    Lasin jättäjä jääköön arvoitukseksi :)

    VastaaPoista