Olen hämmästellyt sitä että minun kohdalleni on osunut kaksi niin erilaista raskautta. Raskaus jonka sain elää ruusunpunaisessa kuplassa ja raskaus jonka elin vähemmän ruusunpunaisessa kuplassa.
Vilinan odotusaika meni hienosti, melkeinpä oppikirjan mukaisesti. Sain odottaa Vilinaa onnellisen tietämättömänä mistään vakavemmista sairauksista. Se mitä välillä mietin, ehkä hetken jopa pelkäsin oli Down-lapsen mahdollinen saaminen ja siihen liittyvä niskapoimu mittaus ensimmäisessä ultrassa. Koko raskauden aikana tehtiin kaiken kaikkiaan tasan kaksi ultraäänitutkimusta jossa kaikki todettiin olevan hyvin.
Mitä rakenne poikkeavuuksiin tulee niin muistelen että ehkä joskus olin sivukorvalla kuullut jonkun kertovan että, tutun, tutun, tutulla on ultrassa ollut jotain häikkää. Huomannut kuitenkin että kertojakaan ei ihan kaikesta tapahtuneesta ole selvillä, diagnoosista puhumattakaan. Näin ollen en jaksa edes kunnolla kuunnella. Nämä "Down- ja jotain häikkää pelot" pystyn työntämään aika hyvin muualle, se osuu kuitenkin niin harvoille odottajista, eihän sellainen kohdalleni osuisi. Muutenkaan en sairauksia pahemmin miettinyt, miksi olisin edes miettinyt, kun kaikki oli hyvin.
Sain ihmetellä muuttuvaa kroppaani, masun kasvamista, mies rinnallani. Oltiin niin onnellisia. Suurin ongelmani oli raskauden aikana ilmenevät selkäkivut, laskenut hemoglobiini ja aamuinen oksentelu koko raskauden läpi. Vastasin kysymykseen, kumpi tulee tyttö vai poika, vastauksella että sukupuolella ei ole väliä, kunhan lapsella on kaikki hyvin ja hän on terve. Ajattelematta että jollakin saattaisi olla tähän vastaukseen jotain syvällisempääkin sanottavaa. Sain hypistellä kaupassa ihania vauvojen vaatteita, joitakin yksi värisiä vaatteita lähtee matkaan. Mekot jätän toistaiseksi vielä kauppaan kun en tiedä kumpi meille tulee, tyttö vai poika. Rattaatkin haen siskoltani tokan ultran jälkeen kun fiilis on niin korkealla tulevan vauvan suhteen.
Sain ihastella ultrakuvia missä kaikki oli kohillaan, onnellisena, hämmästellen pieniä sormia ja jalkoja. Minulla oli laukussani kasa kivoja, ultrasta saatuja kuvia. Ajattelematta sitä kummemmin että oikeasti saan olla onnellinen että siellä on kaikki hyvin. Lapsi jota odotan on tervetullut ja kaikki iloitsee uudesta tulokkaasta. Kukaan ei kyseenalaista sitä onko lapsi tänne sopiva. Kukaan ei mieti eikä ehdota raskauden keskeyttämistä, lapsenihan on terve ja se saa syntyä. Äitiyden maailma on vasta minulle avautumassa.
Valton odotusaika ei mennytkään oppikirjan mukaisesti. Menen ensimmäiseen ultraan ja siellä ei olekkaan kaikki hyvin. Yhtäkkiä onnellinen odotus muuttuu pelottavaksi. Ultraääni tutkimuksia tehdään toista kymmentä ja sairaudet hyppii silmilleni joka tuutista. Enää en pysty työntämään pelkoa muualle kun se on jo osunut kohdalleni. Minä kuulun siihen pieneen vähemmistöön jossa raskaudet ei aina menekkään niin kuin neuvolan kirjoista luetaan. Minut on jysäytetty maanpinnalle, kupla onnellisesta raskaudesta on puhkaistu. Lapsi jota odotan on vakavasti sairas.
Enää en viljelekkään sanontaa siitä että kunhan lapsi on terve ja sukupuolella ei ole väliä. Nyt väliä on sillä että lapsella on hyvät masuolosuhteet, yhtäkkiä huomaan olevani äärimmäisen kiitollinen hyvästä lapsiveden määrästä. Samalla minulle alkaa valjeta miten onnellisen tietämätön erilaisista sairauksista olen ollut Vilinan raskauden ajan. Selkäkivut, alhainen hemoglobiini ja pahoinvointi ei tunnu enää missään, henkinen kipu vie voiton. Ultrakuvatkin alkaa avautumaan silmieni eteen ja ihmettelen valtavaa palloa vauvan vatsan kohdalla. Koskaan en ole moista nähnytkään. Laukussani ei enää olekkaan kasaa kivoja, ultrasta saatuja kuvia.
Yhtäkkiä huomaan että lapsi jota odotan ei olekkaan kaikkien mielestä tervetullut. Minulle ehdotetaan raskauden keskeytystä, suorastaan suositellaan. Joudun miettimään onko syntyvä lapseni yhteiskunnan riesa, tarjoanko lapselleni hyvän elämän. Yhtäkkiä tulevaisuus alkaa pelottaa. Alan suunnittelemaan isompaa kotia, en sisustakkaan sitä kivoilla huonekaluilla, miettien seinien mahdollista väriä vaan mietin miten tekisin siitä mahdollisimman esteettömän että siellä voisi pyörätuolilla sujuvasti kulkea. Enään ei mennäkkään innolla ostamaan kaksosten vaunuja tai kasaa vaatteita uudelle tulokkaalle, kun saan pelätä selviääko lapseni edes hengissä. Varovaisesti mietin hatun ostoa, päätän jättää hatun hyllylle koska en tiedä miten paljon piuhoja menee päästä ja pystyykö hattua edes lapseni päähän laittamaan. Bodyjakaan en osta kun en tiedä miltä maha näyttää ja minkä kokoinen body olisi lapselleni sopiva.
Entä menetyksen pelko, mitä jos lapseni kuolee? Se vasta pahalta tuntuukin, suorastaan repii riekaleiksi. Jos keskeytän raskauden olisiko menetys helpompi? Oikeita ja vääriä vastauksia tähän en löydä, eikä niitä ole. Kuuntelen itseäni, sitten tiedän, ei se ei tunnu yhtään sen helpommalta, sekin repii riekaleiksi. Silloinhan lapsellani on edessä varma kuolema. Otan hullun paperit ennemmin siitä että en kestäisi lapseni luonnollista kuolemaa kuin että saisin hullun paperit siitä kun koko loppuelämän kantaisin syyllisyyttä keskeytyksestä ja heittelisin ilmoille kysymyksiä mitä jos lapseni olisi selviytynyt sittenkin?
Parisuhdekkin kärsii kolauksen, kumpaakin pelottaa niin että lohduttajaa ei ole. Nyt kamppaillaan elämästä ja kuolemasta. Nyt kysytään rohkeutta ja uskallusta ottaa vastaan lapsi sellaisena kuin se meille annetaan.
Olen onnellinen ja erittäin kiitollinen siitä että meillä on Vilina ja että hän on terve. Valton kohdalla olen erittäin onnellinen ja kiitollinen siitä että sain olla poikani kanssa viiden päivän ajan. Olen onnellinen siitä että minulla on ollut aikaa kuunnella itseäni ja ajatuksiani. Helppo ei tieni ole ollut. Mitään en kadu, mitään en tekisi toisin. Pelot ovat kaikonneet, peloista suurin on tapahtunut, lapseni on kuollut ja huomaan edelleen hengittäväni.