sunnuntai 29. huhtikuuta 2012









































Viime vuonna vapun tienoilla, Vilinan päikkäreiden aikaan oli kotiin ilmestynyt, mummon tuoma muumipallo.
Aluksi vähän jännitti että mikä ihme se on? Loppujen lopuksi se olikin ihan kiva juttu.
Tämän vuoden palloa ei olla vielä haettu.


torstai 26. huhtikuuta 2012































Vilina on huippu tyyppi. Täyttää kahden kuukauden päästä kaksi vuotta. Hän oppi eilen sanomaan moi. Sanavarastoon noin muuten kuuluu sanat: äiti, vauva, tyttö, tätä, anna, kiitti, mummo, mennään, kuka, kakka, kukko, kana. Ukki on akku, koira on kiijja, pallo on pavvo, pöytä on pöyyä, jonna on minna, pöllö on pövvö. Sanoja on varmaan muitakin mutta nyt ei tule muita mieleen. Jos kysyn Vilinalta mennäänkö nukkumaan hän vastaa ennnuuu ja se tarkoittaa en haluu. Vilina sanoo minua äidiksi ja äidiksi hän kutsuu myös isää. Isä sanaa ei olla vielä kuultu, vaikka sitä ollaan kovasti yritetty pyytää. Ollaan myös yritetty saada tytön suusta kaksi eri sanaa putkeen, toistaiseksi ei ole sanonut. Vilina tykkää myös sulkea television, nimenomaan silloin kun sitä katsotaan, painaa virtanapista ja kysyvän näköisenä hokee, noh, noh, noh?

Ainiin ja LASITAISTELU on saanut päätöksensä. Anoppi tuli tiistaina syntymäpäivä kahveille ja hän otti lasin kaapin päältä, ja vei tiskikoneeseen. Kukaan ei pyytänyt, teki sen ihan oma-aloitteisesti.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012




























En osannut päättää kumman näistä julkaisen, joten päätin julkaista molemmat.

Ajatuksia ja kysymyksiä

Valton odotus aikana mietin paljon piuha ja letku asiaa. Mietin, miten kestäisin sen näyn että poikani on letkuissa ja piuhoissa? Kuitenkin kun tämän asian jouduin kohtaamaan, se ei tuntunutkaan niin kestämättömältä. Tiesin että Valto tarvitsee niitä elääkseen. Valton kuoleman jälkeen ymmärsin vieläkin paremmin että huoli letkuista ja piuhoista on aika pieni, piuhat ja letkut kun antaa elämisen mahdollisuuden ja joskus ne on välttämättömiä. Mietin usein myös sitä että milloinkohan tulee päivä kun saan kokeilla ensi-imetystä, oppiiko lapseni ikinä rinnalle? Milloin koittaisi aika että saisin ottaa pojan syliin? Ikinä en saanut poikaani rinnalle, mutta syliimme hänet kuitenkin saimme. Nopeammin kuin olisimme voineet kuvitellakkaan.

Muistan myös sen kun odotusaikana joskus ultrassa sanottiin että Valton omfaloseele alkaa aika läheltä virtsarakkoa, silloin mieheni alkoi pelätä että mitä jos Valtolla menee kikulitkin jotenkin pilalle? Miten ihanalta tuntui katsella poikaa kun kaikki oli kunnossa ja sai huomata että huoli kikuleistakin oli ihan turhaa. Tuntui ihmeelliseltä katsella pientä poikaamme niin valmiina, täydellisenä pikkumiehenä. Ulkoisestihan, kun Valtolla ei ollut muuta vikaa, kuin vain vatsa vähän pullollaan :)


En koskaan oppinut seuramaan Valton tilaa monitorista. En jaksanut keskittyä tarpeeksi siihen, tuntui että pää on niin sekaisin kaikesta. En pystynyt ottamaan vastaan uutta tietoa, sitä kun tuli niin paljon muutenkin. Mieheni ymmärsi monitoria ja osasi sitä lukea ja se riitti minulle. Minulle riitti myös se että lääkärit tietää mitä, mikäkin arvo tarkoittaa ja milloin tulee tarve lisätä tai vähentää lääkitystä. Minä kun en mitään niille luvuille olisi muutenkaan voinut tehdä. Ajattelin että opin lukemaan monitoria myöhemminkin, sitten kun ajatukseni vähän selkenisivät.

Viestitin Valtolle äidin vierellä olon, pitämällä häntä kädestä kiinni, silittämällä poskea, kutittelemalla jalanpohjia ja suukottelemalla. Puhumisesta ei tullut mitään. Yritin monesti Valtolle sanoa ääneen että äiti rakastaa sinua mutta usein ne sanat takertui kurkkuuni. En saanut sanoja suustani ulos. Kuiskaustakin yritin, mutta aina vaan kyyneleet nousi silmiin. 

Olisin halunnut olla poikani vierellä ympäri vuorokauden, mutta siihen meillä ei ollut mahdollisuutta. Koko päivän aikana sai pojan vierellä olla yhteensä 7 tuntia. Toivoin Valton sängyn vierellä ihmettä tapahtuvan. Yritin kuumeisesti muistella, mitä ne ihme tarinat oli, mitä olin joskus kuullut. Kuinka vaikeista sairauksista ja leikkauksista pienet vauvat ovat pystyneet selviytymään? Mieleeni ei kuitenkaan muistunut mitään järkevää. Yritin myös miettiä kuinka pitkään Valto mahdollisesti elää? Kysyin sitä lääkäreiltä, mutta hekään ei siihen vastausta tienneet. Ihmettelin sitä, että miten niin muka, he ei voi sitä tietää? Ovathan he sairauksia ja kuolemaa varmasti ennenkin kohdanneet. Epätoivoisesti etsin vastausta lapusta, mikä oikeutti meidät syömään HUS:sin ruokasalissa. Lupalappu oli kirjoitettu tammikuun viimeiseen päivään. Ajattelin, että ehkä toivoa on sitten sinne asti.

Maanantaina saimme pienen toivonkipinän,Valton keuhkoissa oli tapahtunut pientä parannusta. Siihen kipinään tartuin äitinä kovaa kiinni. Ajattelin että Valto näyttää kaikille että hän kyllä selviää. Hän taistelee elämästä sisukkaasti ja näyttää lääkäreille että, ähäkutti täältä tullaan, sanoitte mitä tahansa. Vaikkakin alitajunnassani jyskytti koko ajan että Valto on oikeasti tosi kipeä. Turvotuksestakin sen näki. Olihan poika turvonnut perjantaista niin paljon että minäkin sen pystyin silmillä näkemään. Siltikin elätin toivoa loppuun saakka että poikani taistelee, en halunnut luopua toivosta millään ilveellä. 

Mietin Valton sängyn vierellä ja sairaalassa olon aikana myös sitä sitä että milloin mahdollisesti koittaisi hetki kun Valto avaa silmät meille? Milloin hän puristaisi minua kädestä, tarkoittamalla sitä että, äiti olen tässä, ei sinulla ole hätää, minä selviän kyllä. Milloin hän heiluttelisi jalkojaan ja käsiään? Milloin hän kääntäisi itse päätään? Milloin hän itkisi niin kovaa että äitilläkin meinaisi mennä maltti? Milloin tulisi mairea haukotus ja venytys? Onnellinen hymy? Mietin myös sitä että milloin mahdollisesti koittaisi kotiin pääsy, vai koittaisiko koskaan, kokonaisena perheenä?

Sunnuntai päivän aikana Valto reagoi isän sekä kummisedän silitykseen jalanpohjasta, muutamia kertoja. Varpaista sen näki, ensin ne kipristyi kasaan ja sitten aukeni niin että isovarvas erkani muista varpaista. Miten valtavan suurta onnea me siitä tunsimme. Niin pienestä liikkeestä. Ne olivatkin ensimmäiset ja viimeiset liikkeet mitä me pojaltamme saimme koko hänen elämänsä aikana. Muuta Valto ei ikinä tehnyt, ei avannut edes silmiä, niin kipeä poikamme oli.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Isin päivä tänään




























Miehelläni on tänään syntymäpäivä. Häntä odottaa ylläri keittiönpöydällä, innolla odotamme Vilinan kanssa, että isi herää.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012




 Vilina putosi tänään ukkilassa, ukkilan "suihkulähteeseen" Onneksi ukkilasta löytyi varavaatetta.

lauantai 21. huhtikuuta 2012



Eilen oltiin katsomassa viiden päivän ikäistä pientä tyttövauvaa. Pidin sylissä, ihana pieni ihme.

Tänään nukuttiin koko perhe puoleenpäivään ja "aamupalan" jälkeen oli titanicin vuoro. Sen jälkeen lähdettiin ukkilaan, kesärenkaiden vaihtoon. Kiva viikko ollut, vaikkakin alkuviikko olikin ärsytys täytteinen. Huomenna menen töihin.

torstai 19. huhtikuuta 2012




















































Kävimme eilen viemässä Valton haudalle kynttilöitä. Sytytimme myös yhden sammuneen uudestaan.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Valton päivänä




Tulin kertomaan että tänään on Valton nimipäivä ja minun syntymäpäivä.

Niin suuresti kuin sinua rakastinkaan, lähdit luotani pois.
Sinä elät minussa, rakkaana ja valoisana muistona.
Minä huomaan hymyileväni sinua ajatellessani.
Rakastan sinua, poikani.

tiistai 17. huhtikuuta 2012



























Viikonloppu tosiaan meni Hauholla mökkeillessä. Mieheni ei ollut mukana kun hänellä sattui olemaan laivareissu duuniporukan kanssa Ruotsiin. Tästä vitsailimme kummityttöni kanssa, mistä tietää että K on ollut laivalla? Siitä, kun hän konttaa kotiin.

Järvi oli vielä jäässä joten bikinit palasi käyttämättöminä kassissa kotiin. Mitähän mielessäni on liikkunut kun ne pakkasin mukaan? Mukava reissu oli kaiken kaikkiaan, meitä oli neljä aikuista ja viisi lasta. Syötiin, saunottiin ja keksittiin vitsejä. Rentoa yhdessä oloa ja ajatusten vaihtoa. Vilinan kanssa minulla oli perään katsomista. Mökissä oli yläkerta mihin nousi jyrkät portaat. Kiipeily vimma kun tytölläni on niin sinnehän se aina oli menossa. Lauantaina yläkerran lattia sekä ikkuna oli saanut uutta väriä ja jalatkin oli saanut hienon kuvioinnin. Selvisi syy sille, miksi lapset oli yhtäkkiä niin hiljaa yläkerrassa.

Sunnuntaina palattiin reissusta ja maanantaista tuli ärsytys päivä. Varmaan jotain lomalta paluu arkeen ärsytystä. Aamu alkoi hyvin, puhelimeeni oli tullut ihana viesti ystävältäni. He olivat saaneet aamuyöstä, tyttövauvan. Tulin niin iloiseksi uutisesta. Myöhemmin tunsin kuitenkin myös pientä haikeutta ja ikävää Valtoa kohtaan, kunpa mekin oisimme saaneet omamme pitää. Lähdimme puistoon Vilinan kanssa ja sielläkin oli tutut äidit kenen kanssa helppo jutella ja olla. Palasimme puistosta kotiin ja sitten alkoi ärsyttää, ihan kaikki. Ei huvittanut mikään, ei edes salille meno. Tänään, ärsytys on jollain tasolla jatkunut mutta toivottavasti se katoaa, viimeistään sitten kun salille pääsen.

Perjantaina minulle soitettiin sikiötutkimusyksiköstä. Menemme juttelemaan perinnöllisyyslääkärin kanssa Valtosta, toukokuun alussa. Perinnöllisyyslääkäri kertoo meille palleatyrästä ja saamme varmaan vastauksia meitä askarruttaviin kysymyksiin. Olen iloinen siitä että tälläinen keskustelu meille järjestetään.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Leijonaa mä metsästän
























































Leijonaa mä metsästän. Leijonaa mä metsästän.
Tahdon saada suuren. Tahdon saada suuren.
Enkä pelkää ollenkaan. Enkä pelkää ollenkaan.
Edessä on vuori. Vuoressa on luola.
Sitä ei voi ylittää. Sitä ei voi alittaa.
Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä luolaan.
Luolassa on pimeää. Luolassa on kylmä.
Jotain pehmoista. Jotain karvaista.
Iiiik Leijona!

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

 

Seitsemän satunnaista faktaa minusta.



1. Olen hypännyt markka-aikana benji hypyn 155 metrin korkeudesta Kaivopuistossa.

2. Minulla ja miehelläni on yhteistä taivalta takana 10 vuotta, näistä 3,5 vuotta naimisissa.

3. Minulle säännöllinen liikunta ja riittävä ravinto on jaksamisen kannalta tärkeää.

4. Olen synnyttänyt Vilinan ilman minkaanlaisia kivunlievityksiä.

5. Esikoiseni odotus- ja vauva-aika on ollut pisin onnellisuusjakso elämässäni.

6. Haaveilen omakotitalosta.

7. Tunnen itseni äärimmäisen onnelliseksi kun katselen tytärtäni.



Kiitos Anna-Kaisa 47 palasta blogista kun halusit antaa tunnustuksen minulle.


tiistai 10. huhtikuuta 2012

Muruja





























Hiekan muruja on nyt joka paikassa, kulkeutuu ulkoa sisätiloihin ja sitä kautta imuriin.

Minun niin pieni, ja samalla kuitenkin niin suuri muruni, nauttii ulkoilusta, minäkin. En ikinä olisi uskonut, silloin kun työelämässä olin, ilman lasta, että miten rikasta elämää äidit sekä isät elävät puistoissa lastensa kanssa. Olen onnellinen kun saan olla osa sitä. Olen myös solminut uusia, luultavasti pysyviä ystävyyksiä siellä.

perjantai 6. huhtikuuta 2012



























Palasin Vilinan vauva-ajan kuviin. Tämä kuva on kättäriltä ja Vilina on yhden päivän ikäinen. Tätä kuvaa kun katson niin rakkaus täyttää mieleni. Minun oma pieni tytär, pitämässä isän kädestä kiinni. Voi miten kumpaakin niin paljon rakastan. Niin tärkeitä minulle, tänäpäivänäkin.

Pääsiäisen värikin kuvasta löytyy. Kaikille jotka tänne eksyy, toivotan hyvää pääsiäistä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Kaksi erilaista odotusta

Olen hämmästellyt sitä että minun kohdalleni on osunut kaksi niin erilaista raskautta. Raskaus jonka sain elää ruusunpunaisessa kuplassa ja raskaus jonka elin vähemmän ruusunpunaisessa kuplassa.



Vilinan odotusaika meni hienosti, melkeinpä oppikirjan mukaisesti. Sain odottaa Vilinaa onnellisen tietämättömänä mistään vakavemmista sairauksista. Se mitä välillä mietin, ehkä hetken jopa pelkäsin oli Down-lapsen mahdollinen saaminen ja siihen liittyvä niskapoimu mittaus ensimmäisessä ultrassa. Koko raskauden aikana tehtiin kaiken kaikkiaan tasan kaksi ultraäänitutkimusta jossa kaikki todettiin olevan hyvin.

Mitä rakenne poikkeavuuksiin tulee niin muistelen että ehkä joskus olin sivukorvalla kuullut jonkun kertovan että, tutun, tutun, tutulla on ultrassa ollut jotain häikkää. Huomannut kuitenkin että kertojakaan ei ihan kaikesta tapahtuneesta ole selvillä, diagnoosista puhumattakaan. Näin ollen en jaksa edes kunnolla kuunnella. Nämä "Down- ja jotain häikkää pelot" pystyn työntämään aika hyvin muualle, se osuu kuitenkin niin harvoille odottajista, eihän sellainen kohdalleni osuisi. Muutenkaan en sairauksia pahemmin miettinyt, miksi olisin edes miettinyt, kun kaikki oli hyvin.

Sain ihmetellä muuttuvaa kroppaani, masun kasvamista, mies rinnallani. Oltiin niin onnellisia. Suurin ongelmani oli raskauden aikana ilmenevät selkäkivut, laskenut hemoglobiini ja aamuinen oksentelu koko raskauden läpi. Vastasin kysymykseen, kumpi tulee tyttö vai poika, vastauksella että sukupuolella ei ole väliä, kunhan lapsella on kaikki hyvin ja hän on terve. Ajattelematta että jollakin saattaisi olla tähän vastaukseen jotain syvällisempääkin sanottavaa. Sain hypistellä kaupassa ihania vauvojen vaatteita, joitakin yksi värisiä vaatteita lähtee matkaan. Mekot jätän toistaiseksi vielä kauppaan kun en tiedä kumpi meille tulee, tyttö vai poika. Rattaatkin haen siskoltani tokan ultran jälkeen kun fiilis on niin korkealla tulevan vauvan suhteen.

Sain ihastella ultrakuvia missä kaikki oli kohillaan, onnellisena, hämmästellen pieniä sormia ja jalkoja. Minulla oli laukussani kasa kivoja, ultrasta saatuja kuvia. Ajattelematta sitä kummemmin että oikeasti saan olla onnellinen että siellä on kaikki hyvin. Lapsi jota odotan on tervetullut ja kaikki iloitsee uudesta tulokkaasta. Kukaan ei kyseenalaista sitä onko lapsi tänne sopiva. Kukaan ei mieti eikä ehdota raskauden keskeyttämistä, lapsenihan on terve ja se saa syntyä. Äitiyden maailma on vasta minulle avautumassa.




Valton odotusaika ei mennytkään oppikirjan mukaisesti. Menen ensimmäiseen ultraan ja siellä ei olekkaan kaikki hyvin. Yhtäkkiä onnellinen odotus muuttuu pelottavaksi. Ultraääni tutkimuksia tehdään toista kymmentä ja sairaudet hyppii silmilleni joka tuutista. Enää en pysty työntämään pelkoa muualle kun se on jo osunut kohdalleni. Minä kuulun siihen pieneen vähemmistöön jossa raskaudet ei aina menekkään niin kuin neuvolan kirjoista luetaan. Minut on jysäytetty maanpinnalle, kupla onnellisesta raskaudesta on puhkaistu. Lapsi jota odotan on vakavasti sairas.

Enää en viljelekkään sanontaa siitä että kunhan lapsi on terve ja sukupuolella ei ole väliä. Nyt väliä on sillä että lapsella on hyvät masuolosuhteet, yhtäkkiä huomaan olevani äärimmäisen kiitollinen hyvästä lapsiveden määrästä. Samalla minulle alkaa valjeta miten onnellisen tietämätön erilaisista sairauksista olen ollut Vilinan raskauden ajan. Selkäkivut, alhainen hemoglobiini ja pahoinvointi ei tunnu enää missään, henkinen kipu vie voiton. Ultrakuvatkin alkaa avautumaan silmieni eteen ja ihmettelen valtavaa palloa vauvan vatsan kohdalla. Koskaan en ole moista nähnytkään. Laukussani ei enää olekkaan kasaa kivoja, ultrasta saatuja kuvia.

Yhtäkkiä huomaan että lapsi jota odotan ei olekkaan kaikkien mielestä tervetullut. Minulle ehdotetaan raskauden keskeytystä, suorastaan suositellaan. Joudun miettimään onko syntyvä lapseni yhteiskunnan riesa, tarjoanko lapselleni hyvän elämän. Yhtäkkiä tulevaisuus alkaa pelottaa. Alan suunnittelemaan isompaa kotia, en sisustakkaan sitä kivoilla huonekaluilla, miettien seinien mahdollista väriä vaan mietin miten tekisin siitä mahdollisimman esteettömän että siellä voisi pyörätuolilla sujuvasti kulkea. Enään ei mennäkkään innolla ostamaan kaksosten vaunuja tai kasaa vaatteita uudelle tulokkaalle, kun saan pelätä selviääko lapseni edes hengissä. Varovaisesti mietin hatun ostoa, päätän jättää hatun hyllylle koska en tiedä miten paljon piuhoja menee päästä ja pystyykö hattua edes lapseni päähän laittamaan. Bodyjakaan en osta kun en tiedä miltä maha näyttää ja minkä kokoinen body olisi lapselleni sopiva.

Entä menetyksen pelko, mitä jos lapseni kuolee?  Se vasta pahalta tuntuukin, suorastaan repii riekaleiksi. Jos keskeytän raskauden olisiko menetys helpompi? Oikeita ja vääriä vastauksia tähän en löydä, eikä niitä ole. Kuuntelen itseäni, sitten tiedän, ei se ei tunnu yhtään sen helpommalta, sekin repii riekaleiksi. Silloinhan lapsellani on edessä varma kuolema. Otan hullun paperit ennemmin siitä että en kestäisi lapseni luonnollista kuolemaa kuin että saisin hullun paperit siitä kun koko loppuelämän kantaisin syyllisyyttä keskeytyksestä ja heittelisin ilmoille kysymyksiä mitä jos lapseni olisi selviytynyt sittenkin?

Parisuhdekkin kärsii kolauksen, kumpaakin pelottaa niin että lohduttajaa ei ole. Nyt kamppaillaan elämästä ja kuolemasta. Nyt kysytään rohkeutta ja uskallusta ottaa vastaan lapsi sellaisena kuin se meille annetaan.



Olen onnellinen ja erittäin kiitollinen siitä että meillä on Vilina ja että hän on terve. Valton kohdalla olen erittäin onnellinen ja kiitollinen siitä että sain olla poikani kanssa viiden päivän ajan. Olen onnellinen siitä että minulla on ollut aikaa kuunnella itseäni ja ajatuksiani. Helppo ei tieni ole ollut. Mitään en kadu, mitään en tekisi toisin. Pelot ovat kaikonneet, peloista suurin on tapahtunut, lapseni on kuollut ja huomaan edelleen hengittäväni.

tiistai 3. huhtikuuta 2012








































Syliisi hellään sulje
nyt, Jeesus lapsemme
ja heidän kanssaan kulje
ja heitä suojele.

Se syli, jossa kannat
on valtakuntasi.
Kun siinä kodin annat,
he saavat suojasi.

Ja kiitos, että kerran
on taivas kotimme.
On koti luona Herran
Jumalan lapsille.


Nämä kolme säkeistöä lauloimme Vilinan ristiäisissä 25.7.2010

maanantai 2. huhtikuuta 2012