tiistai 13. maaliskuuta 2012

Valton syntymä

Tasan kaksi kuukautta sitten rakas Valto poikamme syntyi. Jäimme viimeksi siihen kun minua oltiin viemässä leikkaussaliin ja mieheni oli kovaa vauhtia tulossa sairaalaan.

Leikkaussalissa oli paljon porukkaa. Äkkiseltään laskin että heitä oli 11. En muista kuka oli kuka vaikka he esittelivätkin itsensä. Kuitenkin osa oli minua varten ja osa Valtoa varten. Olin klo 14.00 leikkaussalissa. Ihmisiä hääri ympärilläni, minulla oli kanyyli jo kädessä mutta halusivat laittaa vielä toisen, varmuuden vuoksi. Konkreettisesti leikkauspetini ympärillä oli ainakin 5 henkeä ja jokaisella oli oma tehtävänsä, muut oli vähän kauempana odottamassa h-hetkeä.

Makasin kyljelläni siinä leikkauspedillä jalat koukussa ja piti alkaa valmistautumaan epiduraali puudutuksen antoon. Kuulen lääkärin sanat korvaani kuinka hän sanoo että hän aikoo kohta pistää ja minun pitää ehdottomasti olla paikallaan. Samalla kun hän pistää hän kertoo vaihe vaiheelta miltä sen pitäisi tuntua. En osaa pukea sitä järkeviksi sanoiksi miten hän sitä kuvaili mutta se kuitenkin tuntui juuri siltä miten hän sen kuvailikin. Muistan kuitenkin sen että silloin kun hän ekan kerran pisti, hätkähdin aika tavalla, toinen pistos menikin jo paremmin. Se ihmeellinen tunne kun jalat alkaa puutumaan ja miten nopeesti se puudutus alkaa vaikuttamaan. Puudutuksen jälkeen he testasivat kylmillä märillä lapuilla vatsani yläpuolelta sekä rintakehältäni sitä, että varmasti olisin oikein puutunut. Muistan kuinka lääkäri sanoi minulle että leikkausviillon teko ei tule sattumaan mutta sitten kun vauvaa autetaan ulos niin se tuntuu siltä kuin matkalaukkua kopeloisi. Minua vähän nauratti tämä miellekuvaus, mutta siltä se oikeasti tuntuikin, vaikka en matkalaukku olekkaan :)

Mieheni ei vieläkään ole paikalla ja vasta 20minuuttia on mennyt siitä kun tulin leikkaussaliin. Tuon 20min aikana en ole kerennyt miettimään miestäni kun siinä ajassa on pitänyt ottaa vastaan niin paljon uutta. Viilto kuitenkin tehdään ja kuulen kuinka lapsivesi räiskähtää silmieni edessä olevaan kankaaseen. Se kuulosti silti kuin istuisit teltassa ja joku heittäisi teltan katolle pienen ämpärillisen vettä. Kuulen kuinka lääkärit ovat haltioissaan lapsiveden määrästä kuulostavat jopa yllättyneiltä. Tästä minäkin saan pienen ilontunteen. Joku asia hyvin.

Poika syntyy klo: 14.26, kukaan ei näytä poikaa minulle hänet viedään suoraan pöydälle hoidettavaksi. Mitään ääntä ei pojan suusta kuulu, pelottavan hiljainen on poika. Hitaat ja hiljaiset on minuutit. Yritän nähdä poikani ja näenkin pienen osan päälakea jossa on hiusta, minulle paljon. Täydellisen pienen olkapään ja koholla olevan käsivarren. Pienen kämmenen nyrkissä. Tämä saa minut kyynelehtimään. Siinä hän nyt on rakas pieni poikamme jota olemme niin kovasti, rakkauden ja pelon sekaisin tuntein odottaneet. Olen varma että poikaamme elvytetään, kukaan ei kerkeä kertomaan minulle mitä siellä tehdään. Ne jotka kerkeisivät niin he ei tiedä.

Mieheni tulee paikalle, ihanaa hän kerkesi vielä kun poikakin oli huoneessa. Hän tulee vierelleni ja sanoo että 13 päivä ja perjantai. Minä sanon että eikä ole, ei voi olla. Joku tulee ja kysyy että onko meillä nimi valmiina jos pitää tehdä hätäkaste. Apua, emme ole sitä ikinä varmaksi kerenneet miettiä. Mieheni kysyy minulta että onko se nyt Valto Alvar, sanon että on se, meidän pieni Valto. Vähän aikaa makustelemme nimeä ja se tuntuu hyvältä ja siihen päädymme. Valto Alvar nimeä olin jonkun aikaa kerennyt kirjoitella raskausaikana siihen tauluun mihin Valto sai ystävänpäivänä oman tervehdyksensä. Silloin kuitenkaan se ei ollut sataprosenttisen varmaa että se tulee olemaan se nimi.  Pyydän mieheltäni että hän ottaisi Valtosta kuvia kun en niitä heti syntymähetkeltä tietenkään saanut. Mieheni ottaa kameran ja yrittää kuvaa Valtoa lääkäreiden välistä.

En nähnyt mitä Valton omfaloseelelle tehtiin mutta ilmeisesti se käärittiin kelmuun ja sen jälkeen poika laitettiin tarvittaviin piuhoihin ja käärittiin lämpimään pakettiin. Lääkärit pistivät Valton kärryyn ja mieheni sai lähteä Valton mukaan lastenklinikalle. Sinne minä sitten jäin, ommeltavaksi, puoli kroppaa puutuneena, ilman poikaa ja ilman miestäni. En itke enää, olen vain päästäni pyörällä ja tajuan että nyt minä olen kaiken voitavani tehnyt ja pojan hoito ei juuri nyt ole enää käsissäni. Lääkärit tekee varmasti parhaansa poikamme eteen ja hän on varmasti nyt hyvässä hoidossa. Tunnen kuitenkin surua siitä että poikani ei päästänyt ääntäkään.

8 kommenttia:

  1. mä oon niin sanattomana näiden kertomusten äärellä. Niin paljon on samaa, kuin meidän esikoisen syntymässä. Hän meni kans ja lujaa lääkäreiden kanssa naikkarilta klinikalle, tunnelia pitkin.

    Mulla alkoi hysteerinen itku siitä, kun poika ja mies lähti. Tunsin olevani maailman yksinäisin, petetyin ja rikotuin äitikuvatus. no tää menee ihan ohi jo mun omiin muistoihin...


    siis jälleen täällä sanomassa, kuuntelemassa, kulkemassa matkaanne täältä sivussa. Toivottamassa rohkeutta, rakkautta, parantavaa surua ja sitä kaikkea taipaleellenne.

    Halaukset teidän koko perheelle. Sinulle, erityisesti. Äidiltä toiselle.

    VastaaPoista
  2. Vinkeän äiti: Minä olin kuvitellut että minulle käy samoin kun sinulle että jäisin hysteerisenä itkemään kun poikaa viedään mutta niin ei sitten käynytkään. Itkulle ei ollut tilaa tuossa kohtaa koska niin jännittyneenä seurasin vain koko tapahtumaa. Elämässäni tapahtui tuon vähän yli puolentunnin aikana niin paljon että ihmettelinkin miten paljon ihmisen elämässä voi tuossa ajassa tapahtua. Olen ikuisesti onnellinen siitä että olin kerennyt työstää tulevaa sektiota silloin kun se päätös tehtiin koska muuten tästä kaikesta olisi varmaan jäänyt traumoja. Halaus myös sinne ja edelleen niin kauniisti kirjoitat.

    VastaaPoista
  3. Kyyneleet silmissä luin tämän. Osaan niin elävästi samaistua tuohon tilanteeseen, niin vähän aikaa on kulunut omasta sektiosta. Pahinta, mitä joskus omalle kohdalleni ajattelin tapahtuvan olisi juuri tuo, mikä teillä toteutui. Ettei pieni rakas itkekään ja häntä joudutaan elvyttämään. En tiedä, miten olisin itse siinä tilanteessa reagoinut...

    Minäkään en tosin itkenyt kun E lähti isänsä kanssa kohti lastenklinikkaa, vaikka koko leikkauksen ajan tärisin paniikkikohtauksen lailla. Jotenkin siinä vaiheessa kun pikkuinen on ulkona, niin kaikki keskittyminen on hänessä ja minulla oli vahva tunne, että E oli hyvissä käsissä, menossa auttavien ihmisten luoksen. Siinä vaiheessa jäi omat tunteet taka-alalle, vain jännitys jäi, että kunhan pienokaisella on kaikki "hyvin".

    P.s. Huomasin muuten tänään, että Valton nimipäivä on heti Oton jälkeisenä päivänä. E:n ensimmäinen nimihän on Otto.

    VastaaPoista
  4. Lilli: Muistan kun Valto oli vielä mahassani ja luin sitä sun kirjoittamaa tekstiä E:n syntymästä ja kuinka kovaa hän itki, tästä taisimme jotain puhuakkin jopa puhelimessa. Silloin ajattelin että mä en kestäisi sitä että Valto vietäisiin itkevänä pois luotani enkä saisi poikaa rinnalleni. Enää en tiedä kummassa olisi ollut enemmän kestämistä.
    Hauska yhteensattuma poikien nimipäivien suhteen että osuu peräkkäisille päiville. Valton nimipäivänä minulla on synttärit. Merkityksellinen päivä monelta osaa.

    VastaaPoista
  5. Kauniisti kirjoitit. Tuli mieleen omat menetykset ja myös oma sektio, josta vauva vietiin teholle ja me muut kaikki olimme tietämättömiä siitä mitä tulemaan pitää. Mieleen tuli nämä sanat, jotka itse aikoinaan sain:

    "Sairaalan hiljaisuudessa
    pyydän, että verhot avataan.
    Tahdon nähdä Taivaan,
    jonne elämä sisältäni on lentänyt,
    Sinne on niin ikävä nyt,
    kun koko sisikuntani
    tyhjyyttään huutaa, ikäväänsä itkee.
    Ja linnut ne taivaan sinessä lentää."
    (tekijä tuntematon)

    E

    VastaaPoista
  6. Tämä kertomus on kuin suoraan neljännen lapsemme syntymästä.
    Tosin raskausviikkoja ol 39+2 ja ongelmana kasvun pysähtyminen.

    Niin sama tunne,en nähnyt pientä ollenkaan.
    Ei kuulunut vauvan itkua ja kun kysyin,elääkö hän,kukaan ei vastannut.

    Vauvamme oli sairaalahoidossa 5 viikkoa,mutta selvisi.<3

    VastaaPoista
  7. Virpi: Kiitos kun kerroit. Hienoa että pieni on selviytynyt. <3

    VastaaPoista