sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Lähtö naistenklinikalle 13.1.2012

Torstai iltana nukkumaan mennessäni huomaan ihan pienen hetken ajattelevani että masussani on ollut ehkä hiukan hiljaisempaa tänään. Sen enempää sitä miettimättä rupean nukkumaan. Herään kuitenkin yöllä ja tunnen oloni jotenkin erilaiseksi. Ihan kuin enään en olisikaan raskaana. Aloitan liikkeiden seurannan ja huomaan että mitään ei tunnu. Käyn jääkaapilla juomassa mehua ja menen takaisin sänkyyn. Yritän saada kontaktia masuasukkiini, heilutan käsilläni mahaa, vaihdan asentoa kyljeltä kyljelle. Mitään ei tunnu, ei sitten mitään. On kulunut vajaa tunti ja päätän soittaa huolestani miehelleni. Sanon että kaikki on varmaan ihan hyvin mutta en jostain syystä tunne liikkeitä. Kerron myös että minulla on jotenkin erilainen olo. Mieheni kysyy, haluanko että hän tulee heti kotiin? Sanon, tee miten haluat, uskon että vielä ei kuitenkaan ole mikään tulipalo kiire. Lopetamme puhelun. Jään miettimään mitä tekisin. Päätän mennä nettiin katsomaan, mitä siellä sanotaan vauvan liikkeiden seurannasta ja miten niitä liikkeitä pitää tuntea. Mieheni soittaa ja kertoo, olen lähtenyt pois töistä ja olen tulossa kotiin. Huomaan ajattelevani että nyt tämä vasta noloksi menee jos tämä onkin väärä hälytys ja mitään huolta ei oikeasti olekkaan. Kello on nyt n. puoliviisi aamulla ja miehelläni olisi ollut enään puolitoista tuntia työaikaa jaljellä.

Mieheni tuli kotiin, halattiin ja mietimme että mitä meidän pitää nyt tehdä. Mieheni päätti kuunnella mahaani, hän yritti saada kontaktia masuasukkiini. Hän pyysi potkua, nyrkkiä, pyörähdystä mutta mitään ei tullut. Ei pienintäkään liikettä. Mieleeni hiipi ajatus, onkohan masuasukkini voinut kuolla? Työnsin ajatuksen kuitenkin muualle koska olin jutellut aikanani kirurgin kanssa tästä asiasta ja hän sanoi että se olisi äärimmäisen huonoa tuuria tässä vaiheessa kun olemme päässeet jo niin pitkälle raskaudessa. Päätin soittaa naistenklinikalle. Kerroin huoleni ja sain käskyn lähteä tarkistuttamaan tilanne. Kysyin mieheni mukaan ottamisesta ja sieltä todettiin että hyvin voit tulla yksinkin, ihan miten itsestänne tuntuu. 

Päädyimme mieheni kanssa siihen että lähden yksin, koska ei me nyt tähän hätään aleta Vilinalle hoitajaa järkkäämään ja olisi ollut hölmöä lähteä koko jengillä. Repiä nyt hereille kesken unien onnellisesti nukkuvaa lasta. Lähdin ajamaan naikkarille mukanani käsilaukku ja kamera. Oli hyvä ilma ajaa ja muita autoilijoita vähän. Kuvittelin matkalla sairaalaan miten kätilöt nauraa mut pihalle sanoen että nyt tämä hysteerinen mama lähtee takaisin kotiin ja jatkaa elämistä niin kuin ennenkin. Olin rauhallisella tuulella, ajattelin että nyt ei auta etukäteen panikointi. Pystyn ottamaan vastaan vauvan tilan yksinkin. Mieheni kyllä kerkee tulemaan myöhemminkin paikalle jos häntä tarvitaan.

Menin äitiyspoliklinikan pääovista sisään ja sieltä minut vastaanotti kätilö. Hän vei minut huoneeseen missä oli sänky ja siihen minun piti mennä makaamaan. Kätilö laittoi vatsan ympärilleni vyön missä oli kaksi pyöreää lätyskää niistä toinen nauhoitti vauvan sydänäänet ja toinen supistusten voimakkuuden ja pituuden. Tämä vyö oli kiinnitettynä koneeseen joka antaa printin tuloksista. Hän laittoi koneen päälle ja ei kulunut aikaakaan kun vauvan sydämen syke kuului. Se kuulosti ihan samanlaiselta kuin neuvolassakin. Ajattelin että jes nyt pääsen kotiin, ei hätää sykkeet kuuluu. Unohdin hetkeksi liikkumattomuuden. Kätilö kertoo minulle että minun pitää nyt kuitenkin jäädä seurantaan koska edelleenkään liikkeet ei tunnu. Kätilö lähtee pois huoneesta ja sinne mä sitten jäin makaamaan, kädessäni pieni putkilo, minkä päässä oli nappi. Nappia oli määrä painaa jos tuntisin liikkeen. Painan kerran nappia koska tunsin ehkä yhden pienen liikkeen. Olin jotenkin hämilläni, en yhtään tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi ja miten kauan tämä mahdollisesti kestää.

Kätilö palaa huoneeseen, olen ollut sydänkäyrällä vajaan tunnin. Hän kertoo minulle että lääkäri tulee jossain vaiheessa käymään luonani. Kätilö mainitsee työvuoronsa loppuneen ja että kohta tulee toinen kätilö joka jatkaa kanssani. Pian huoneen ovi käy ja sisään tulee nainen kärryn kanssa missä on tarvittavat välineet verinäytteen ottoon. Olen entistä enemmän hämilläni, kysyn naiselta, miksi otat näytteen? Hän ei tiedä syytä. Pian huoneen ovi käy ja sisään tulee uusi kätilö kenet olen jo kerran nähnyt. Hän pahoittelee ettei muistanut mainita minulle tästä verinäytteen ottajasta. Hän halusi sen kaiken varalta ottaa. Jään odottamaan lääkäriä.

Kello on n. yhdeksän aamulla kun lääkäri tulee huoneeseen. Menemme ultraan. Ultrassa ei näy liikkeitä. Kysyn miksi vauva ei liiku? Lääkärikään ei saa selville syytä. Mietimme ja ihmettelemme mitä seuraavaksi. Päädymme että menen toistaiseksi uudestaan sydänkäyrälle ja seurataan tilannetta. Vieläkään en tiennyt mitä tässä tapahtuu. Miehelleni olin aikaisemmin lähettänyt tekstiviestin että ei hätää, sykkeet kuuluu, jään kuitenkin seurattavaksi. Soitellaan.

Puoli yhdentoista aikaan ultrataan uudestaan ja lääkäreitä on nyt kaksi. He miettivät ääneen että miksiköhän vauvaa säästelee liikkeistään. Napanuora virtaukset on ok ja mitään näkyvää selitystä ei ole miksi vauva ei liiku. He alkavat kyselemään syömisistäni ja juomisistani. Olen syönyt viimeksi edellisenä iltana ja aamusta juonut varmaan 5 mukillista mehua. Osan kotona ja osan sairaalassa sydänkäyrällä olon aikana. He miettivät tippaan laittamistani. Ihmettelen ja vastustelen, sanon että pärjään hyvin ilman tippaakin. Tajuan nyt että taidan jäädä ehkä pidemmäksi aikaa tänne sairaalaan. En jotenkin usko että tässä oltaisiin menossa sektioon.

Minut siirretään toiseen huoneeseen. Minut laitetaan tippaan. Kello on nyt n.yksitoista. Kännykkäkin veteli viimeisiään ja laturin tarvekkin tuli. Se onneksi löytyi sairaalasta ja sain sentään soittaa miehelleni ja muutamalle ystävälleni. Soitin miehelleni kertoakseni että olen tipassa ja minä en luultavasti tänään pääse kotiin. Kerron myös että olen hetki sitten saanut takamukseeni vauvan keuhkoja kypsyttävän kortisooni piikin. Sovitaan että mieheni tulee neljän jälkeen moikkaamaan ja hakemaan auton pois.

Kello kahdentoista jälkeen huoneeseen tulee kaksi kätilöä, he alkavat puhumaan tukisukista. Toinen jo mittaa pohjettani kunnes muistan että laukussani saattaa olla ne tukisukat jotka minulle oli annettu viimekäynnillä kun sektiopäivää varattiin. Sieltähän ne laukun pohjalta löytyy. Hyvä minä! Pian ne on jalassani ja huoneeseen tulee lääkäreitä. He katsovat sydänkäyrää ja kukaan ei oikein uskalla sanoa mitään ääneen. Yritän itse rentouttaa tilannetta ja sanon naureskellen että tämä äiti pitää huolen masuasukistaan ja aikoo pitää vauvan masussa vielä muutaman viikon. Mielessäni yritän itselleni selittää että vauvalla on nyt joku pidempi univaihe ja se nukkuu, ei vauvalla ole hätää.

Lääkärit päättävät ultrata vielä kolmannen kerran. Vieläkään ei näy liikkeitä ja minäkään en yhtään ole niitä tuntenut. Lääkärit katselevat sydänkäyrä lappusta mikä on kiinni koneessa. Yksi heistä sanoo että periaatteessa kun tätä kattoo niin se on ihan hyvä mutta mutta.. Yksi lääkäreistä hipoo leukaansa ja puhuu raskauden purusta. Tekisi mieli purkaa tämä raskaus. Minä mietin päässäni että hänelle tämä on raskauden purku, minulle jotain ihan muuta. Yksi lääkäreistä päättää soittaa lastenklinikan puolelle, varmistaakseen sen että tarvittavat lääkärit saadaan ajoissa paikalle jos sektioon lähdetään. Kuulen kuinka kirurgi toivoo että mitä pidempään vauva on masussa sen parempi. Nyt minulle alkaa selviämään että tässä oikeesti voi kohta alkaa tapahtumaan. Soitan miehelleni pikaisesti, yritä tulla mahdollisimman pian.

Kuulen kuinka lääkäri puhuu puhelimessa. Sektioon kahdelta vai neljältä? Mieluummin kahdelta, virka-aikana. Tarvittavat lääkärit ovat vielä talossa. Tämä saa minut epäilevälle kannalle. Epäilen että kannattikohan minun sittenkään tulla tänne jospa olisin vaan jäänyt kotiin ja huomannut illalla että vauva liikkuu taas normaalisti. Vauvalla oli vain joku pidempi univaihe. Nämä ajatukset olivat minun omiani ja itsekeksittyjä, lohdutuksekseni. Eihän vauvat masussa ole yhtä mittaan 10 tuntia liikkumatta. Minulla oli iso tarve pitää vauva masussa, raskausviikkoja on kertynyt 35+3. Päässäni risteilee erilaisia ajatuksia. Nytkö tämä sairaalajakso vauvan kanssa alkaa? Nytkö meidän perhe kasvaa? Miltähän vauva näyttää, onkohan sillä tukkaa? Palaan todellisuuteen. Sektiopäätös on tehty. Sektioon mennään kahdelta.

Soitan miehelleni, sektiopäätös on tehty, nyt on kiire. Kello oli jo yli yhden. Mieheni kertoo että hän yrittää saada siskoltani kyydin ja samalla Vilina jäisi siskoni hoitoon joka myöhemmin sitten veisi Vilinan mummon hoiviin. Lopetamme puhelun, osa lääkäreistä lähtee pois huoneesta ja osa jää sinne. Kerron huolestani että mieheni ei varmaan kerkeä ajoissa paikalle. Todetaan kylmästi että jos ei kerkee niin sitten ei kerkee. Joskus voi näin käydä. Siihen tyydyn. Kysyn vielä tästä sektio päätöksestä. Lääkäri kertoo että sydänkäyrä on liian monotoninen. Käyrän pitäisi olla iloisempi, enemmän heilahduksia ylös ja alas. Kerron myös miten mielessäni ruoskin ja syytän itseäni siitä että nyt lapseni syntyy ennenaikaisesti. Haluan varman vastauksen siitä että tämä sektio päätös on tehty oikein ja oikeaan aikaan. Päässäni piinaa se virka-aikana keskustelu. Lääkäri sanoo että turhaan itseäsi syyttelet. Kukaanhan ei tiedä sitä että mitä olisi tapahtunut jos kotiin olisin jäänyt mutta tosiasia on nyt se että vauvalla ei ole enää masussani hyvä olla ja hänet on parempi saada ulos masustani. Sanoi vielä että on hyvä kun tulit, jokuhan vauvalla on kun hän säästelee liikkeistään. Minua helpottaa hiukan. Loputkin lääkärit lähtee pois huoneesta.

Jään kätilön kanssa kahdestaan huoneeseen. Riisun vaatteet ja minulle puetaan leikkauspaita päälle. Istuudun pyörätuoliin, pyydän kätilöä ottamaan laukustani kameran. Haluan myös puhelimeni mukaan vaikkakin se pitää jo sammuttaa. Nyt olen valmis, lähdemme pois huoneesta kohti leikkaussalia. Mielessäni mietin ehtiiköhän mieheni ajoissa paikalle. Oloni on tilanteeseen nähden käsittämättömän rauhallinen.


19 kommenttia:

  1. Kuulostaa tutulta, minulle kävi täsmälleen samoin esikoisen kanssa. Menin piipahtamaan käyrille ja siitä vajaa 12 esikoinen syntyi. pää ei ehitnyt mukaan. Meillä oli vatsassa kaikki päin persausta, puuttui vedet, oli ravinnoton, lähes eloton lapsi jne (siitä oma tarinansa) ja äkkiä piti sitten soittaa mies paikalle; nyt vauva syntyy!

    Halauksia <3 voimia ajatusten ja tunteiden jäsentelyyn.

    VastaaPoista
  2. Tuossa ei varmasti tunteet ehdi aina mukaan, tai onko se sitten sitä suojelua ettei uskalla tuntea vaan työntää pelot pois aikaan jolloin jaksaa ne kohdata. Mutta uskomatonta miten tyynenä olet ollut, minä olisin varmaan itenyt paniikissa lähes taukoamatta. Mutta ehkä se on juuri sitä että ihmset reagoi shokkiin erillä tavalla. Paljon voimia, tosi ihanasti olet kirjoittanut. Vaatii varmasti paljon että saa kasattua itsensä ja käytyä muistot niin tarkasti läpi.

    voimahali sinne <3

    /Nina

    VastaaPoista
  3. Halaus. Ei oikein muuta voi sanoa.

    VastaaPoista
  4. Hurjalle kuulostaa. Minulla itselläni meni lapsivedet 33+6 ja kun muutaman päivän päästä vauva syntyi, en millään meinannut uskoa sitä todeksi. Vaikka synnytystä käynnistettiin pari päivää, oli olo koko aika epäuskoinen.

    Voimia <3

    VastaaPoista
  5. "Kätilö laittoi vatsan ympärilleni vyön missä oli kaksi pyöreää lätyskää niistä toinen nauhoitti vauvan sydänäänet ja toinen supistusten voimakkuuden ja pituuden. Tämä vyö oli kiinnitettynä koneeseen joka antaa printin tuloksista. Hän laittoi koneen päälle ja ei kulunut aikaakaan kun vauvan sydämen syke kuului. Se kuulosti ihan samanlaiselta kuin neuvolassakin. Ajattelin että jes nyt pääsen kotiin, ei hätää sykkeet kuuluu. Unohdin hetkeksi liikkumattomuuden. Kätilö kertoo minulle että minun pitää nyt kuitenkin jäädä seurantaan koska edelleenkään liikkeet ei tunnu. Kätilö lähtee pois huoneesta ja sinne mä sitten jäin makaamaan, kädessäni pieni putkilo, minkä päässä oli nappi. Nappia oli määrä painaa jos tuntisin liikkeen. Painan kerran nappia koska tunsin ehkä yhden pienen liikkeen."

    Tämä oli kuin suoraan meiltä tytön syntymäpäivänä. Tosin menin vähäisten liikkeiden takia tarkistuttamaan tilanteen keskiviikkoiltana, jolloin minun ei vielä käsketty jäädä osastolle. Se käskyk tuli vasta perjantai-aamuna. Ja nuo käyrät, jotka johtivat yli tunnin seurantaan ja pian sitten rytinällä tytön syntymään olivat lauantai-iltana. Minäkin vain niin onnellisena kuuntelin niitä sydämenlyöntejä etten tajunnut mitään -en olla huolissani vähäisistä liikkeistä tai siitä että syke oli koko ajan sama.

    Ja tuo kuinka ensin on itse niin huolissaan ja hakeutuu sairaalaan ja ultraan ja lääkärin tutkittavaksi - ja kun sinne viimein pääsee ja lääkäritkin ovat huolissaaan, omat murheet ja huolet ikään kuin katoavat. Ainakin minä aloin ajatella että ei tässä hätää. Ollaan seuranssa, saadaan lääkkeet, lähdetään kotiin ja 3-4 kuukauden päästä tullaan sitten synnyttämään samaan paikkaan. Toisin kävi. Tyttö syntyi sinä iltana hätäsektiolla - ilman että olin edes itse tajuissani kun sektiopäätös tehtiin.

    ***

    Halaus <3

    VastaaPoista
  6. <3, kiitos kokemustesi jakamisesta!

    VastaaPoista
  7. Niin, niin kovin tuttua tekstiä myös meille! Edelleen.. Haluan toivottaa voimia asioiden läpi käymiseen ja halauksia myös täältä. <3

    VastaaPoista
  8. Vinkeän äiti: Kiitos halauksista. Eilen eksyin blogiin, erityinen äitimyytti. Ilmeisesti sinä olet yksi äideistä joka sitä kirjoittaa, kuka on toinen? Niin hyvin kirjoitatte ajatuksistanne. Itse olen tehnyt samoja oivalluksia mitä te siellä olette pohtineet.
    Anonyymi: Kiitos, näistä Valtoon liittyvistä asioista on kieltämättä välillä vaikeaa ja aikaa vievää kirjoittaa mutta tämä on minulle hyvää terapiaa ja jää ainakin pysyvä muisto tästä kaikesta.
    Krisse: Halaus takaisin.
    Äiti: Hurjaa se olikin. Hyvin kuitenkin mielestäni pärjäsin.
    Poikkeama: Se syntymä tuntuu niin epätodelliselta tuossa vaiheessa kun keho ei anna mitään merkkejä siitä että synnytys olisi alkamassa. Vilinan syntymä kun lähti ihan normaalisti supistuksilla ja myöhemmin lapsiveden menolla. Kiitos halauksesta, halaan takaisin :)
    Anonyymi: Ole Hyvä.
    Lilli: Kyllä minä silloin siellä sängyssä maatessani mietin että pitäisiköhän sulle soittaa ja kysyä että miten sä jaksoit? Tuo 8 tuntia oli minulle ihan tarpeeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, minä olen toinen blogin kirjoittaja (Erityinen äitimyytti). Herättelemme pikku hiljaa blogia taas toimintaan, mutta molempien sairastuvat nyt pitävät äidit kiireisinä ja väsyneinä. Hiljaa hyvä tulee.

      Poista
    2. Jep, Äiteen ^kanssa sitä kirjoitellaan.

      Poista
  9. Kuusi viikkoa menee samassa tuskassa. :)

    VastaaPoista
  10. Ihana, kun jaksat jakaa raskaita asioita kanssamme. Samanlaiset päätökset, aikoinaan tehtiin minunkin puolesta. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Nyt kun tuon jakamisen näissä asioissa olen aloittanutkin niin yritän jaksaa jakaa loputkin. Jäähän tästä minullekkin tärkeä muisto :) Huomaan myös että en ole ainoa joka tälläisten asioiden kanssa kamppailee.

      Poista
  11. Äidin vaisto on usein oikeassa siinäkin asiassa, jos vauvalla ei mahassa ole kaikki hyvin. Teit juuri niinkuin sinusta oikealta ja parhaimmalta tuntui, itseäsi et saa syyllistää. <3

    E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmeellinen on tuo äidinvaisto ja mitä sitä tuossa myllerryksessä kerkesi miettiä. Olen näin jälkeenpäin iloinen siitä että lähdin. Olisihan poikani pahimmassa tapauksessa voinut kuolla mahaani jos en olisi mennyt. Onnellinen olen siitä että sain kallisarvoiset ja tärkeät viisi päivää poikani vierellä.

      Poista
  12. Voi Nina.. <3

    Iso halaus.

    t.Minna&Minja

    VastaaPoista